Nyt, kun synnytyksestä on kulunut peräti puolisentoista kuukautta, pystyn jo hymähtämään lievästi huvittuneesti niille kaikille peloille ja huolille, joita päässäni pyöri ennen synnytystä. Raskauden pitkittyessä reilusti yli lasketun ajan, tämän voin myöntää, oli psyyke melkoisella koetuksella. Syyttäkö? No jaa.

On normaalia, jopa tavallista, että odottaja käy mielessään lävitse kaikki mahdolliset kauhuskenaariot odotuksen loppupuolella. Jos näitä huolia ruokitaan pienilläkin tiedonmuruilla, jotka pahimmassa mahdollisessa tapauksessa viittaavat ongelmiin... 

Vaikka kuinka yritin työntää kaikki synkät ajatukset pois mielestäni, en siihen koko aikaisesti kyennyt. Vointini huononi huomattavasti lasketun ajan lähestyessä ja suuri osa päivistä meni sohvalla istuskellen - siinä oli totisesti aikaa murehtia! Mietin yhä uudestaan ja uudestaan kaikkia raskauden aikana ilmenneitä ongelmia, alun verenvuotoa aivan erityisesti, mutta myös sikiön vähäistä liikkumista ja pienikokoiseksi arviointia. Niitä ongelmiahan oli oikeasti todella vähän ja niistäkin kaikki verenvuotoa lukuunottamatta liittyivät minun vointiini. Sikiön vähäinen liikkuminen oli sitten kuitenkin vain temperamenttipiirre, ei oire. 

Kuten jo ennen synnytystä kirjoitin, kävimme mieheni kanssa lävitse niitä huonoja vaihtoehtoja, mutta yritimme (etenkin mies yritti) aina päättää keskustelut pohtien kaikkia niitä positiivisia asioita, joita edessä oli. Ainoastaan yhtä asiaa emme kumpikaan saattaneet sanoa ääneen: Mitä jos vauva kuolee ennen kuin edes syntyy. Tai heti syntymänsä jälkeen. Tai synnytyksen aikana. 

Hieman ennen meidän laskettua aikaa tuttavapiiriäni kohtasi suuri suru. Kaverini kolmikuinen vauva löytyi yöllä elottomana pinnasängystään. Meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin, mutta kaverini vauva syntyi jo ennen juhannusta. Merkittävän ennenaikaisena siis. Hän oli kotiutunut vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, terveenä ja hyvinkasvavana vauvana. Kun meidän laskettu aikamme oli lauantaina, kaverin vauvan hautajaiset olivat sunnuntaina. Tämä kokemus kummittelee mielessäni ajoittain yhä, mutta etenkin ennen vauvan syntymää en voinut olla ajattelematta asiaa. 

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kenellekään luvata mitään ja kaikki on menetettävissä milloin tahansa. Ainoastaan yksi pysyy: Rakkaus. Takerruin siihen ajatukseen henkeni kaupalla viimeisinä päivinä. Mitä ikinä tapahtuisi, olen rakastanut pientä vauvaani äärettömän paljon ja olisin valmis tekemään mitä hyvänsä hänen eteensä. Sen enempää en voinut tehdä, vain rakastaa. Ja toivoa. Voi, kuinka minä toivoinkaan!

Samaan aikaan kun valaa itseensä uskoa terveestä vauvasta, joka syntyy ilman suurempia ongelmia, kävin läpi niitä muita vaihtoehtoja. Valmistauduin siihen, ettei syntyvä lapsi välttämättä ole terve siinä mielessä kuin me useimmiten asian puhekielessä käsitämme. Oikeastihan esimerkiksi down-lapsi ei ole sairas. Hänellä on ominaisuus. Oli hyvin vaikeaa ja raastavaa jakautua sillä tavalla kahtia. Toisaalta minun oli pakko uskoa kaiken käyvän parhain päin, toisaalta myös ikävä todellisuus piti ottaa huomioon.

Mutta kun asian oli saanut tehtyä itselleen selväksi, alkoi viimein helpottaa. Kun ymmärsin, että myös kehitysvammaisen lapsen syntyminen on kaiken kääntymistä parhain päin, saatoin jo melkein rauhoittua. Edelleen mielessä kummitteli pelko siitä, ettei vauva selviä elossa syliin saakka.

Kaikki nämä päässäni vellovat ikävät ajatukset vaikuttivat luonnollisesti minun mielialaani ja jaksamiseeni. En ollut likikään niin hyvä äiti kahdelle pojalleni noina synnytystä edeltävinä päivinä kuin mitä olisin halunnut olla. Selitin heille uudestaan ja uudestaan, miksi äiti on niin kenkulla tuulella ja yritin tottakai olla oma itseni aina, kun siihen suinkin oli energiaa. Onneksi mies oli lomalla ja saattoi pelastaa koko meidän arkemme. On se vaan uskomaton mies! Pyörittää arkea, huolehtii kahdesta pojasta ja sen lisäksi vielä hoitaa viimeisillään raskaanaolevaa vaimoaan JA kestää vaimon kiukkukohtaukset, itkut ja raivarit. Mainitsin hänen ollaan lomalla... Niin, hän ei siis käynyt työpaikalla tuona aikana.

Lopulta tätä vauvaa synnytettiin nelisen viikkoa. Supistukset alkoivat, kun raskaus oli edennyt viikolla 37 ja raskaus oli täysiaikainen. Ja ne jatkuivat etenkin yöaikaan aina siihen saakka, kunnes synnytys sitten ihan oikeasti käynnistyi ja vauva syntyi. Ei liene yllättävää, että olin myös fyysisesti aivan lopussa, kun viimein pääsimme tositoimiin. Öisin en saanut nukuttua supistuksilta, päivisin en ehtinyt tai pystynyt lepäämään kuin ajoittain. 

Mutta itse synnytys onkin jo aivan oma tarinansa :) 

Pitkääkin pidemmän blogihiljaisuuden jälkeen en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Aivan ensimmäiseksi minun on pahoiteltava näin pitkää hiljaiseloa, mutta syy on tällä kertaa ollut mitä parhain! :) 

Kirjoitan varmasti kaikki huippukohdat auki kunhan tässä keräilen itseni ja pääsen kiinni tähän kirjoittamiseen. Alkuun saatte kuitenkin pikakelatun version kaikesta, mitä on ehtinyt tapahtua: 31.8.2015 perheeseemme syntyi pieni tyttövauva. Hän on täydellinen, kaunis ja ennenkaikkea aivan terve prinsessainen :) Syntymäpainoa 3455g ja pituutta 50cm. Hän syntyi raskausviikolla 41 +2. 

Synnytys kesti kaikkineen kahdeksan tuntia ja teki paljon enemmän kipeää kuin edelliskerta. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja vauva saatiin saatettua maailmaan ilokaasun voimin. Synnytyksen jälkeen kaikenlaista vaivaa ja komplikaatiota kyllä ilmeni ihan riittämiin. Istukka oli hyvin repaleinen ja kätilö varoitteli jo synnytyssalissa sen voivan aiheuttaa vaikeuksia myöhemmin... Mutta siitä seikkailusta lisää myöhemmin. Oli se sen verran repivää, että tahdon ikuistaa sen tekstiin huolella ja suurella tunteella! ;) 

Kotiuduimme vauvan kanssa kolmantena päivänä synnytyksestä, vauvan ollessa kahden vuorokauden ikäinen. Jo edellä mainittujen komplikaatioiden vuoksi imetyksen kanssa oli ongelmia ja kahden ensimmäisen viikon aikana vauva sai vaihtelevasti lisämaitoa. Kolmen viikon ikään mennessä olimme taistelleet itsemme täysimetykselle ja nyt vauva kasvaa oikein hienosti ihan omavaraisesti tuotetulla tavaralla.

Isoveljet ovat ottaneet pikkusiskon hyvin vastaan. Ylpeys on silminnähtävää ja mustasukkaisuutta ei juurikaan ilmassa ole ollut. Tottakai pojat reagoivat, kun äidin ajasta leijonan osa menee vauvan kanssa olemiseen, mutta ainakin toistaiseksi olemme saaneet käsiteltyä keskusteluin nämä tunteet. 

Raskauden viime metreillä elämässä oli muutakin mullistavaa, Esikoinen aloitti koulutiensä ja Kuop.... Siis Keskimmäinen(!) ryhtyi esikoululaiseksi. Nämäkin uudet elämänvaiheet ovat ehdottomasti kertomisen arvoisia, mutta valitettavasti en saanut niitä puettua sanoiksi kaikkien niiden raskautta ja vauvaa koskevien huolien vuoksi. Niistäkin lisää siis myöhemmin.

Vauva-arki on vihdoin saatu sellaiselle mallille, että minulla on mahdollisuus irroittaa käteni vauvasta hetkittäin muuhunkin kuin aivan pakollisiin kotitöihin, joten... Olen palannut linjoille! :) Toivottavasti jatkatte lukemista yhtä runsaslukuisina kuin tähänkin saakka <3

Eilen, perjantaina 14.8., oli toistaiseksi viimeinen äitiyspoliklinikka kontrolli. Synnytystä ei käynnistetty, joten täällä ollaan edelleen vatsa pystyssä, yhdessä osassa ja malttamattomia. Toisaalta eilinen poisti monta huolta, mutta toisaalta se toi niitä myös lisää.

Tämäkin postaus jäänee varsin lyhyeksi, ihan vain ajatusten katkonaisuuden ja olon epämääräisyyden vuoksi. Toivon, etteivät nämä minitekstit jää tavaksi, mutta näillä mennään, mihin juuri nyt kyetään.

Vauva vaikuttaisi edelleen olevan pienikokoinen. On kyllä kasvanut, ihan omalla käyrällään siellä alakäyrillä. Painoarvioksi tuli nyt 2900g, raskausviikolla 38 +6. Painoarvion taas katsotaan olevan luotettava kymmenen prosentin tarkkuudella. Jos siis ajatelleen, että vauva olisi nyt noin kolmikiloinen, heitto painoarviossa voisi olla 300g suuntaan tai toiseen. 3,3kg painava vauva ei näillä viikoilla ole mitenkään pienikokoinen - toisin kuin 2,7kg olisi. 

Muuten vauvan koko vastasi suunnilleen raskausviikolla 36 olevaa sikiötä. Päänympärystä ja reisiluuta mitattaessa tämä arvio siis. Senkin suhteen kasvu on ollut johdonmukaista edelliseen kontrolliin verraten.

Koko ajan on pidettävä mielessä, että kyseessä ovat pelkät arviot ja vauvat ovat varsin erilaisia rakenteeltaan jo ennen syntymäänsä. Kiveen hakattuja tietoja ei siis saada. Kaikki selviää kunnolla vasta, kun vauva on syntynyt. 

Minulla on tapana huolestua hyvin vähästä, tehdä varsin pitkälle meneviä päätelmiä ja huolestua sitten vielä vähän lisää. Tähän ketjuun sisältyy myös kaikkein pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon varautuminen. Ennen eilistä lääkärikäyntiä vuorottelin kahden eri huolen välillä: Vauva on sittenkin aivan järkyttävän suurikokoinen versus vauva ei kasva ja jokin on siinä mielessä pielessä.

Lääkäri oli edelleenkin sitä mieltä, että joka tapauksessa mistään suurikokoisesta vauvasta ei puhuta eikä vauva sellaiseksi enää ehdi kasvaakaan, vaikka kuinka ottaisi vauhtia kasvuunsa. Joten täytynee yrittää nyt luopua tuosta jättivauvapelosta. Toisaalta se olisi helpompi pelko kuin tämä, jonka aivan itse olen kehitellyt sen tilalle...

Mistä vauvan pienipainoisuus voi johtua, kun puhutaan täysiaikaisesta vauvasta? Suurin ja yleisin syy on puhtaasti geneettinen. Toiset ovat pienempiä kuin toiset. Toiset saavat pienempiä vauvoja kuin toiset. Odottajan terveydentila vaikuttaa tietenkin myös, aivan samoin kuin istukan toiminta. Suurin osa pienipainoisina syntyvistä vauvoista on täysin terveitä, niin sanotusti normaaleja vauvoja vailla minkäänlaisia kehityksellisiä viiveitä tai haasteita. 

Mutta myös kromosomipoikkeavuus altistaa pienipainoisuudelle. Tunnetuin esimerkki tietenkin Downin syndrooma. 

Tätä olen nyt siis pyöritellyt mielessäni ja miehellenikin aiheesta avautunut. Mitä jos me saadaankin down-lapsi? En voi väittää, etteikö ajatus ahdistaisi tai ettenkö toivoisi huolen olevan turha. Kuitenkin realistisesti ajatellen kyseessä on häviävän pieni todennäköisyys eikä down ole mikään maailmanloppu. Kukaan ei voi taata kenellekään, että tulossa on 100% terve ja normaali lapsi. Ennen kaikkea kukaan ei voi antaa takuita siitä, että pysymme terveinä.

Tärkeintä on, että vauva voi tällä hetkellä hyvin ja kaikki näytti olevan juuri niin kuin pitääkin. Tärkeintä on, että vauva on odotettu ja takuulla rakas, oli meillä edessä sitten mitä tahansa.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että jos tulokas onkin tyttö - että jos pienikokoisuus selittyisi niinkin helposti.

Nyt odotan vielä entistäkin malttamattomampana synnytyksen käynnistymistä, jotta saisimme tietää ja voisin siirtyä päämäärättömästä huolehtimisesta ja murehtimisesta konkreettiseen vauvanhoitoon ja ratkaista ongelmat sitä mukaa kuin ne tulevat todeksi. Valitettavasti viikon kestäneet yölliset supistelut eivät olleet kypsyttäneet kohdunsuuta yhtään lisää. Tilanne siis alapäässä on sama kuin reilu viikko sitten lääkärin tutkiessa. Kahdelle sormelle auki, kaulaa jonkun verran...

En aio edes yrittää kirjoittaa mitään pitkää sepustusta tällä kertaa, mutta ajattelin kuitenkin pienen tilannapäivityksen teidän tiedoksenne...

Perjantaiaamusta lähtien vatsani on ollut todella pahasti sekaisin, mikään ei oikein pysy sisällä ja tulee suorilta käsin läpi. Sen tarkempaan kuvailematta: Onneksi valitsin vessaan niin iloiset tapetit, nyt niitä saa tuijotella urakalla ja monta kertaa päivässä! Perjantaina alkoivat myöskin yölliset supistukset, jotka estävät tehokkaasti nukkumisen. Supistukset eivät kuitenkaan säännöllisty ja loppuvat aamuyöstä.

Perjantaina myös limatulppa irtosi kokonaan. Sitähän ehti jo hetkeksi innostua ja kuvitella, että kohta sitä mennään sairaalaan! Pyh, pah ja turha toivo.

Alan olla melkoinen nukkuneen rukous ja suurimman osan ajasta todella nälkäinen sellainen. Syöminen ei kuitenkaan varsinaisesti houkuttele, se kun tietää pitkällistä wc-sessiota. Valitettavasti myös pinna kiristyy.

Turvotusta on aivan hirvittävästi. Erityisesti iltaisin jalkojen iho tuntuu kiristävältä, päivisin ongelmia tuppaa olemaan lähinnä sormien kanssa. Käden nyrkkiin pusertaminen on vaikeaa eikä tunnu millään mittapuulla houkuttelevalta. Raskausmyrkytyksen oireita ei kuitenkaan ole ja turvotusta pystyy jonkin verran helpottamaan jatkuvalla vesitankkauksella. Jälleen yksi hyvä syy pysytellä lähellä kotia ja kotivessaa!

Ylihuomenna on jälleen lääkäriaika äitiyspolille ja todella, todella toivon, että lääkäri päättäisi käynnistää synnytyksen.

Jep, taas tämä aihe. Sattumoisin pyörii aikalailla tuolla päässä ja ajankohtaisuus lisääntyy päivä päivältä. Toinen polttava aihe on synnytys ja aivan varmasti saatte siitäkin lukea vielä useamman postauksen. (paljastettakoon tässä kohtaa hauska yksityiskohta kirjoittajan tämänhetkisestä tilanteesta, jossa alavatsaa polttelee varsin kipakasti, mutta vielä hyvinkin epäsäännöllisesti)

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, minulla on takana yksi imetyspettymys, jota seurasi onnistunut korvikeruokinta sekä yksi erittäin onnistunut puolitoistavuotinen imetyskokemus. Sekin on jo tullut todettua, että jos vain voisin yksinkertaisesti valita, imetänkö vai ruokinko pullolla, valitsisin vailla pienintäkään epäilystä imetyksen. Harmi, ettei tätä(kään) asiaa voi valita vaan on elettävä kunkin tilanteen mukana parhaalla mahdollisella tavalla.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ottaa mukaan mieheni perspektiivin, toki minun kirjoittamanani. Miestäni kun ei kiinnosta suoraan jakaa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ulkopuolisten kanssa. On kylläkin antanut minulle luvan avautua aiheesta täällä, omassa blogissani.

Mieheni on siis myötäelänyt yhden imetyspettymyksen ja sitä seuranneen onnistuneen korvikeruokinnan sekä yhden puolitoistavuotisen, erittäin onnistuneen imetyskokemuksen. Hänellä on siis niin ikään kokemusta molemmista vaihtoehdoista.

Sanotaan, että pulloruokinta on isän kannalta hyvä asia. Että isä ja vauva pääsevät näin luomaan aiemmin omaa sidettään äidistä riippumatta. En ymmärrä, miten ruokinta millään tavalla edistää tai estää siteen muodostumista. On aina isän itsensä asia ottaa oma roolinsa lapsen elämässä ja luoda suhde häneen. Riippumatta siitä, miten lapsi ruokitaan. Jos oletetaan, että pulloruokinta olisi avain onnistuneeseen isä-vauva-suhteeseen, tullaan samalla oletetuksi, ettei äiti-vauva-suhde voi olla täydellinen ilman imetystä.

Tottakai imetys on paljon muutakin kuin ruokintaa. Sehän siinä on yksi parhaista tekijöistä! Imetys on samalla läheisyyttä, turvallisuutta, hoivaa ja hellyyttä. Mainitkaa näistä edes yksi, joka olisi riippuvainen imetyksestä. Mainitkaa yksi, jota vanhempi ei kykena antamaan ilman, että ruokkii lasta samalla. Mieheni ja Esikoisen suhde on todella hyvä ja läheinen - mutta sillä ei ole mitään tekemistä pulloruokinnan kanssa. Samoin mieheni ja Kuopuksen suhde on todella hyvä ja läheinen - jälleen kerran täysin riippumatta siitä, että Kuopus suorastaan asui tissillä jossain vaiheessa.

Isän ja vauvan suhde syntyy läheisyydessä, kontaktissa, yhdessä olemisessa. Aivan niin kuin kaikki muutkin suhteet. Mikään suhde ei vaadi ruokintaa ollakseen hyvä, turvallinen ja rakastava. Toki ruokinnalla on merkityksensä hoivasuhteessa, mutta ihanko oikeasti joku kuvittelee ensimmäisen puolen vuoden ruokintatavan olevan jonkinlainen määrittävä tekijä koko loppu elämän kestävässä suhteessa?

Jos joku ei jo ymmärtänyt, tässä perheessä ei todellakaan uskota siihen, että pulloruokinta olisi oleellinen osa vanhemman ja vauvan vuorovaikutussuhdetta. Oleellista on, että vauva saa riittävästi laadukasta ravintoa JA hellää huolenpitoa. Tapahtuivat nämä sitten erikseen tai yhdessä. On tosin vielä kyseenalaistettava sekin, kuka kumma syöttää vauvaa tuttipullolla luomatta katsekontaktia, lepertelemättä, silittelemättä... Tällainen vanhempi olisi luultavasti aivan yhtä vähäisessä kontaktissa vauvaan, vaikka vanhemman tissi sattuisikin olemaan vauvan suussa.

Mieheni ei siis haikaillut itselleen vauvan ruokintamahdollisuutta Kuopuksen vauva-aikana. Hän kyllä muutoin osallistui erittäin aktiivisesti vauvan hoitoon ja oli läsnäoleva isä alusta saakka. Aivan niin kuin hän on tänäkin päivänä, molemmille pojilleen.

Olemme puhuneet imetyksestä paljon lähiviikkoina mieheni kanssa. Hän tulee kuitenkin olemaan se, joka mahdollistaa minun imetykseen keskittymiseni ja se, joka kantaa minulle ämpärikaupalla vettä juotavaksi. Mieheni on kiinnostunut imetyksestä ja siihen mahdollisesti liittyvistä haasteista. Hän on kiinnostunut keinoista selvitä eteen tulevista ongelmista ja niiden ennaltaehkäisystä. Hän on kysellyt oma-aloitteisesti paljon ja pohtinut asioita imetykseen liittyen. Tietoa hän ei aiheesta muuten hae, mutta ei sellaiseen ole tarvettakaan. Miksi mieheni menisi ensisijaisesti kyselemään asioita googlelta, kun hän voi ottaa asian puheeksi kanssani ja me yhdessä voimme asiaa pohtia?

Mieheni tukee tulevaa imetystä täysin. Terveydenhoitoalan ammattilaisena hän tietää varsin hyvin, mitkä ovat imetyksen hyödyt niin äidille kuin vauvallekin. Hän kannustaa minua ja rohkaisee luottamaan itseeni. Hän ilmaisee hyvin selvin sanoin, kuinka tärkeänä hän pitää sitä, että minä saan imettää niin kauan kuin haluan.

Ja sitten se, mikä monia mietityttää imetyksessä ja parisuhteessa - tai siis näiden keskinäisessä suhteessa. Miten mies kokee naisen rinnat silloin, kun niiden ensisijainen tehtävä on toimia vauvan ruokkijana? Aivan varmasti tämä on miehestä riippuvaista, mutta itse määrittelen kyllä sivistyneen miehen muun muassa sen kautta, miten hän kykenee ymmärtämään rintojen todellisen tehtävän. Eikä taaskaan kannata turhaan käsittää väärin. Minusta on ihanaa, kun mieheni kokee rintani kiihottavina, ovathan ne luonnostaan naisen erogeeninen alue (tosin mikäpä ei oikein kosketettuna ole!). Nautin siitä, miten mieheni kiihottuu rinnoistani ja miten hän pitää niitä kauniina. Silti se ei poista sitä tosi seikkaa, että pääsääntöisesti naisella on tissit vauvaa varten.

Imetyksen aikana minun on vaikea nauttia rinnoistani seksuaalisesti. Mieheni taas ei ole. Toki hänenkään ei tee mieli nuoleskella ja imeä niitä, mutta edelleen hän mieltää ne seksuaalisiksi ärsykkeiksi. Minusta se on ihanaa! Huolimatta siitä, että ainakin Kuopuksen varhaisina elinpäivinä minä liikuin kotona lähinnä ilman paitaa, tissit vilkkuen (ei mitenkään eroottisesti esillä ollen) ja niiden iho-ongelmista valittaen, mieheni kykeni innostumaan rinnoistani silloin, kun sen aika oli. Todellakaan en arvostaisi, jos mieheni kyyläisi himokkaasti ilmehtien rintojani niiden ollessa vauvan suussa, mutta kahden kesken suihkussa rintojen romanttismielinen hyväily ja ihailu kyllä hivelivät omanarvontuntoa ja ylläpitivät naiseutta.

Mieheni myös tietää sen, että minulle rinnat muuttuvat jossain määrin varsin epäseksuaalisiksi etenkin imetyksen alkuaikoina. Hän kunnioittaa tätä eikä yritä muokata ajatusmaailmaani millään tavoin. 

Kuitenkin minun - imetysfanaatikoksi leimatun hörhön - on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka esimerkiksi julkaisevat kuvia rinnoistaan imetyksen aikana. Siis julkaisevat. Netissä. Kaikkien nähtäville. Imetyskuvat ovat kerraan hellyyttäviä ja niiden julkaisussa en näe kerrassaan mitään kummallista. Kunhan se vauva tosiaankin on siinä tissillä. Mutta paljon näkee kuvia, joissa rinta on paljaana ja vauva puuhaa siinä tissin vieressä omiaan. Öh...?

Olenko ahdasmielinen, kun en ymmärrä tätä? Mahdollisesti, ehkä jopa luultavasti. Toisaalta eipä ole minun asiani, millaisia kuvia toiset itsestään nettiin laittavat enkä koskaan ole kokenut tarvetta tätä tällaiselle ihmiselle itselleen sanoa. Ihmettelen kuitenkin. Se rinta varmasti tuntuu - etenkin imetyksen alussa - hyvin epäeroottiselta ja sen esittely luonnolliselta. Mutta entäpä imetyksen päätyttyä? Miltä tuntuu vuosi tai kaksi imetyksen jälkeen tajuta, että on ladannut nettiin kuvia omista paljaista rinnoistaan?

En tiedä enkä suoraan sanoen halua koskaan sitä tunnetta kokea. Jos se edelleen tuntuu kuvan julkaisijasta hyvältä, ok. Sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Itse vain luultavasti havahtuisin häpeämään ja toivoisin voivani peruuttaa tekoni. Huomatkaa, että puhun nyt vain omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani. En tuomitse muiden tissikuvia, en missään nimessä. Ihmettelen vain.

Olemme keskustelleet mieheni kanssa tästä ilmiöstä ja kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos minä julkaisisin moisen kuvan vaikkapa Facebookissa. Mieheni naurahti ja totesi, ettei hän minua voi estää, mutta ei se hyvältä tuntuisi. Mainittakoon, että myös mieheni on julki-imetyksen kannattaja eikä tosiaan näe siinä vauvan julkisesti ruokkimisessa sen enempää mitään pahaa kuin eroottistakaan. Ja varmastikaan häntä ei häiritsisi piiruakaan, jos julkaisin kuvan, jossa vauva on tissillä eli tissiä näkyisi samoin kuin julki-imettäessäkin - käytännössä ei siis juuri lainkaan. 

Imetys herättää tosiaankin suuria ja monenlaisia tunteita. Melkeinpä kaikilla on siitä jokin mielipide, jos vähän pengotaan. Minä olen saanut kuulla hyvin vähän minkäänlaista kommenttia omista imetystottumuksistani, mutta minusta on hienoa, että mieheni olisi tarvittaessa valmis puolustamaan minua ja mielipiteitäni. Hän osaisi myös perustella valintamme perheenä ja toisaalta jättämään arvostelut omaan arvoonsa.

Liian usein saan kuulla, miten tuoreelle äidille lauotaan ihan hirveitä kommentteja imetyksestä, miten häntä ja hänen rintojaan epäillään, miten valintoja arvostellaan ja rohkaistaan tekemään toisin. Liian usein näissä kertomuksissa mukana on puoliso, joka ei saa suutaan auki puolustaakseen lapsensa äitiä. Pahimmassa tapauksessa puoliso itse on se pahin epäilijä, syyllistäjä... Heille kaikille haluaisin antaa kokemuksen siitä, mitä itse olen saanut. Kokemuksen miehestä, joka aidosti tukee, kannustaa ja rohkaisee imetyksessä.

Vähintäänkin haluaisin itse voida jotenkin tukea, kannustaa ja rohkaista heitä. Olen alkanut vakavasti harkita imetystukiäitiyttä...

Edelleen sanon, että on jokaisen äidin ja perheen valinta, miten vauvan ruokinnan hoitaa. Toivon, ettei kenenkään korvikkeita antavan äidin tarvitse kantaa syyllisyyttä tai epäonnistumisen tunteita valinnastaan. Mutta toivon, että jokainen, joka haluaa imettää, saisi siihen asianmukaista ja riittävää apua ja ohjausta, jotta homma ei kaatuisi ainakaan tiedon puutteeseen.

Minun mieheni on valmis pullorumbaan, jos tämä siihen menee. Me vain toivomme, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa :)