Lasten kastaminen. Tämä on sellainen tunteita herättävä aihe, mitä sen mielestäni pitääkin olla. Me olemme tehneet oman valintamme ja toivomme ihmisten kunnioittavan sitä samoin kuin me kunnioitamme muiden, mahdollisesti hyvinkin erilaisia päätöksiä.

Me emme siis ole kastaneet lapsistamme kumpaakaan eikä Kolmattakaan tulla kastamaan. Heitä ei ole siis liitetty minkään seurakunnan jäseneksi. Tähän on monta syytä. Se kaikkein yksinkertaisin on, ettemme mieheni kanssa kumpikaan kuulu mihinkään viralliseen seurakuntaan. Emme maksa kirkollisveroa ja olemme kirjoilla vain väestörekisterissä. Itse en ole koskaan käynyt rippikoulua, mieheni on. En edes tiedä, onko lasta tällaisessa tilanteessa mahdollista kastaa evankelis luterilaiseen seurakuntaan...?

Meille asia on kuitenkin merkityksellisempi kuin olosuhteiden asettama itsestäänselvyys. Emme koe olevamme oikeutettuja päättämään lastemme tulevasta uskonnollisuudesta (tai uskonnottomuudesta) emmekä liittämään häntä oman valintamme mukaan seurakunnan jäseneksi. Emmehän päätä lastemme poliittisesta kannastakaan.

Taustatietona kerrottakoon, että allekirjoittanut kokee olevansa hyvinkin uskonnollinen ihminen. Minun jumalani ei vain löydy Raamatusta, minun uskoni ei ole minkään sortin kristinuskoa enkä siis kuulu valtauskon piiriin. Näin olen kokenut niin kauan kuin muistan. Jo ala-asteella koin uskontotunnit hyvin ahdistavina ja opin vihaamaan kirkkovierailuja, koska mielestäni niissä oli jotakin perustavalla tavalla väärin. En osannut sanoittaa tunteitani eikä minulla vielä ollut tietoisia ajatuksia siitä, mihin minä uskon. Silti tiesin, että uskon. En vain usko niin kuin minua opetettiin uskomaan.

Lopetin uskontotunneille osallistumisen yläasteella. En mennyt rippikouluun, vaikka perhe siihen painostikin. Erosin kirkosta sinä siunaaman päivänä, kun saavutin täysi-ikäisyyden. Löysin oman uskoni varhaismurrosiässä ja sain nopeasti tarvitsemani sanaston niille ajatuksille, joita minulla jo oli. 13-vuotiaana tunnustauduin niin sanotusti julkisesti pakanaksi. Ja se on siitä lähtien ollut hyvin suuri osa minun identiteettiäni. Minulle uskon julkinen tunnustaminen oli hieman samanlainen kokemus kuin homoseksuaaleille kaapista ulostulo. 

Mieheni taas ei tunnusta yhtäkään uskontoa. Hän ei kiellä mahdollisuutta jonkinlaisen jumalan tai pyhän olemassaoloon, mutta ei koe itse tarvetta etsiä yhteyttä tähän korkeampaan voimaan.

Olemme olleet nuoresta saakka yhdessä ja olemme kasvaneet yhteen, erilaisista ajatuksistamme huolimatta. Väitän, että meidän onkin muun muassa keskinäisistä eroavaisuuksistamme johtuen helppo hyväksyä myös muiden ihmisten erilaiset uskot ja uskomukset. Mieheni on aina kunnioittanut minun uskonnollisuuttani ja minä taas en väheksy hänen uskonnottomuuttaan. Arvomaailmamme eroaa joiltain osin toisistaan juurikin niissä asioissa, mikä on pyhää ja mikä anteeksiantamatonta, mutta aina olemme kyenneet keskustelemaan asioista ja löytämään sen tavan ja vaihtoehdon, mikä ei loukkaa ketään.

Omat lapsuuden kokemukseni uskonnollisuuden piirissä olivat hyvin ahdistavia. Vaikka tiedänkin, että suurin osa alakouluikäisistä lapsista ei vielä tiedosta omaa uskonnollisuuttaan eikä siis tunne ahdistusta tai pelkoa, kun hänelle opetetaan kristillistä uskontunnustusta, en näe järkeä ottaa riskiä. Lisäksi kyseenalaistan vahvasti ajatuksen esimerkiksi juuri uskontunnustuksen opettelusta, jos ei kerta kyseistä uskoa tunnusta. Minusta lapsi tai aikuinenkin, joka ei omaa uskonnollisuutta, on lähinnä surkuhupaisa lausuessaan uskontunnustusta. Mitä se uskontunnustus siinä vaiheessa merkitsee? 

Tiesin jo varhain, että omat lapseni etsikööt omat polkunsa. En ole oikea ihminen sanomaan, mikä on totta ja mikä ei. Onko jumalaa olemassa? En tiedä, mutta minä uskon niin. Mieheni vastaus samaan kysymykseen on, ettei hänkään tiedä, mutta hän ei usko sellaista olevan. Tärkeintä on opettaa lapsi kunnioittamaan sitä, että kaikki saavat uskoa tai olla uskomatta. Uskonto tai uskonnollisuus ei määritä ihmistä sen enempää kuin seksuaalinen suuntautuminen tai poliittinen näkökanta. Se siis on osa ihmisen identiteettiä ja osaltaan saattaa olla vaikuttamassa ihmisen tekemiin elämänvalintoihin mutta koskaan se ei ole se, mikä täysin ihmistä elossaan ohjailee.

Usein ihmisiä kiinnostaa kuulla, puhutaanko meillä uskonnosta kotona. Kyllä meillä puhutaan. Olemme alusta saakka pyrkineet kertomaan lapsille ihmisten erilaisuudesta ja erilaisista tavoista ympäri maailman. Mielestäni näihin keskusteluihin kuuluu aivan luonnostaan myös erilaiset uskonnot ja niihin liittyvät tavat ja uskomukset. Vastaamme lasten kysymyksiin rehellisesti ja lapsentasoisesti. Me sanomme, kun emme tiedä. Muistutamme, että nämä ovat vain meidän mielipiteitä ja uskomuksia.

Olen kieltänyt kaiken uskonnollisen kasvatuksen omien lasteni osalta varhaiskasvatuksessa. Minusta uskonto kuuluu kodin ja seurakunnan (jos sellaiseen kuuluu) tehtäviin. Samoin koulussa lapseni aloittavat ET tunnit, eivät uskontotunteja. Jos he jossain vaiheessa haluavat itse omasta halustaan mukaan uskontotunneille, se varmasti onnistuu. Jos he haluavat rippikouluun, sekin onnistuu. (tiesittekö, että joka vuosi rippikouluissa on pari prosenttia lapsia, jotka eivät ole saaneet kastetta tai eivät kuulu kirkkoon?) Kun he ovat riittävän vanhoja ymmärtämään omaa uskonnollisuuttaan, he saavat aivan vapaasti ottaa kasteen ja liittyä seurakuntaan. Tai he voivat valita jonkin aivan muun uskon kuin evankelis luterilaisen.

En yritä siirtää omaa uskontoani lapsilleni ja arvotkin suodatettuna. Suodatetut arvot tarkoittavat, että sen minkä itse tuomitsen tiukasti, ei välttämättä tarvitse omille lapsilleni olla ehdoton ei. Muutenkin minun syntini eivät ole teidän tai heidän syntejä. Minä en ole mikään sanomaan, mikä elämä on lähinnä pyhää ja moitteetonta. Minä vain yritän parhaani, omalla tavallani, nojaten niihin uskomuksiin, joita itselläni on.

Olisivatko ihmiset suvaitsevaisempia, jos he tietäisivät enemmän? Olen itse hyvin avoin oman uskonnollisuuteni suhteen, jos se puheeksi tulee, mutta suurin osa tuttavistani ei tiedä asiasta mitään. Tyrkyttäminen on mielestäni aina väärä tie. Vähän kunnioitusta, jokaiselle :)