Meillä vanhemmilla tuppaa olla taipumusta todellisuudentajun hämärtymiseen. Tai varmasti kaikilla muillakin ihmisillä näin tapahtuu, ei vain vanhemmiksi ryhtyneillä. Se oma todellisuus muodostuu helposti ainoaksi todellisuudeksi, kaikki muu on utopiaa tai muuten vain käsittämätöntä huttua. Siihen omaan elämään panostaa yleensä huomattavasti enemmän kuin kenenkään muun elämään - näin sen mielestäni ehdottomasti kuuluukin olla! - ja sitä kautta se oma on tutuin ja turvallisin, oikeastaan huolimatta siitä, miten hyvää elämää objektiivisesti tarkasteltuna viettää.

Meidän perheemme tavat ovat meille niin tavallisia, että niistä muodostuu itsestäänselvyyksiä. Meillä lapset saavat aina tulla syliin enkä minä voi käsittää, miten joissakin perheissä syli on jonkinlainen palkinto tai harvoin jaettu ilo. Meillä on nukuttu perhepedissä Esikoisen syntymästä saakka, tosin Esikoisella oli perhepedissäkin omat kommervenkkinsa. En osaa kuvitella tilannetta, jossa kokisin epämukavaksi nukkua lapseni vieressä. Toiset eivät ymmärrä, miten joku voi ylipäänsä saada unta perhepedin ryysiksessä. 

Eräs voimakkaasti minut monista tuttavaperheistäni erottava piirre on se, että minä raahaan näitä lapsia mukanani kaikkialla. He ovat kulkeneet pienestä pitäen siellä, missä minäkin. Ja meille se on aina ollut normaalia. Suurimmassa osassa tuntemistani perheistä - ei tosin kaikissa - lapset pyritään jättämään mahdollisimman usein jonkun muun hoidettavaksi, kun itse halutaan lähteä johonkin. Minusta on kummallinen ajatus, että haluaisin jatkuvasti olla erossa lapsistani. Kysymykseen "entä äidin oma aika?" vastaan aina, että kaikki minun aikani on ihan omaani. Minä vietän omaa aikaani töissä, koulussa, kotona... Kenen muunkaan aikaa sitä käyttäisi kuin omaansa? 

Mielestäni kyse on siitä, miten asioihin suhtautuu, millä asenteella asioita tekee. Kuten olen kertonutkin, rakastan työtä lastensuojelussa. Vaikka tällä hetkellä olenkin vain kotona, mieli vetää työskentelemään lastensuojeluun. Valitettavasti sinne takaisin palaaminen vaikuttaa juuri nyt epätodennäköiseltä, en tiedä, haluanko enää palata kolmivuorotyön ihmeelliseen maailmaan. En ainakaan aivan heti Kolmosen synnyttyä. Mutta niin, rakastin työtäni ja minulle oli ilo käydä töissä. Opiskelen aivan omasta vapaasta tahdostani ja vaikka välillä kiukuttelenkin, kun jatkuva matkaaminen koululle vie niin pirusti aikaa - toisaalta nautin autoilusta ja silloin saan ainakin olla ihan yksin omien ajatuksieni kanssa! 

Tottakai tahdon itsekin välillä lähteä lenkille ihan yksin. Tai uimaan tai jumppaan. Se on normaalia. Enkä itse ainakaan saa jumpasta mitään irti, jos pojat ryntäilevät jaloissa. Siihen on aina kaatunut yritykseni jumpata kotona lasten läsnäollessa. Sama juttu uimisen kanssa. Molemmat lapset ovat juuri ja juuri uimataitoisia, joten on itsestäänselvää, ettei äiti jätä lapsia keskenään pulikoimaan ja käy vetäsemässä kilometrin lenkkiä viereisessä altaassa. Mieheni ei ui, joten jos haluan kuntouida, on minun lähdettävä yksin. Lenkillä käyn usein kyllä lastenkin kanssa, etenkin nyt, kun Esikoinen on oppinut luotettavasti ajamaan polkupyörällä, mutta joskus sitä tahtoo vain vetää syvään henkeä ja huolehtia vain itsestään. Ei siinä paljon tajunnanvirralle ole aikaa, kun koko ajan saa olla silmä tarkkana, missä pojat viilettävät ja onnistuvathan pysymään tien reunassa ja pysähtymään ennen risteystä. 

Mutta kun tiedossa on jokin kiva tapahtuma tai reissu, minulle on automaattisesti selvää, että lapset lähtevät mukaan. He eivät (tietenkään) pääse kanssani baariin katsomaan bändejä, mutta ovat olleet mukana huvipuistokonsertissa, jossa koko perheen lempibändi esiintyi, eikä kyseessä tosiaan ollut mikään lastenlauluyhtye. Pojat ovat olleet katsomassa American car showta, kiertäneet kanssani moottoripyöränäyttelyjä, olleet mukana poninäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa... Ja he ovat tottuneet kiertämään kauppoja toisensa perään, kun lähdetään shoppailemaan. Edes Helsingin Stockan jouluruuhka ei heitä hätkähdytä - enää. 

Minä puhun usein lähteväni minilomalle johonkin ja nauran perään, että tarvitsen palatessani kunnolliset yöunet, koska lasten kanssa reissaaminen ei suinkaan ole pelkkää hermolepoa. Lapseni osaavat käyttäytyä, he eivät ole sillä tavalla rasittavia, että joutuisin jatkuvasti komentamaan tai juoksemaan perässä. Mutta lienee sanomattakin selvää, että on se lasten jatkuva silmällä pitäminen hyvin erilaista kuin itsekseen kauniiden vaatteiden hipelöinti. 

Moni kysyy minulta, miten lapseni oikein viihtyvät näillä reissuilla, eikö ole kidutusta, kun lapset joutuvat olemaan vaatekaupoissa monta tuntia putkeen? Eivät he ainakaan vaikuta siltä, etteikö heillä mukavaa olisi. Joskus tottakai tulee erimielisyyksiä, mutta niitä meille tulee kotonakin. Etenkin Esikoisella on paljon parempi tyylitaju kuin äidillään ja hän rakastaakin sitä, kun pääsee valitsemaan äidille vaatteita kaupoista. Kuopus seuraa perässä, isoveljen malli toimii hyvänä innostajana. Usein on itse asiassa käynyt niin, että minä haluaisin käydä vain pikaisesti hakemassa jotain tarpeellista, mutta lapset haluavat katsoa kaikki kaupat läpi. 

Ei tämä aina ole ollut tällaista, ei todellakaan. Muistan ikimuistoisina ne hetket, kun Esikoisen kanssa on jouduttu painimaan ruokakaupan lattialla, kun pojalla on mennyt totaalisesti hermot. Usein ne hermot vieläpä menivät sellaisista asioista kuin "me kuljetaan tätä käytävää väärään suuntaan!" tai "kuulutukset ovat liian kovaäänisiä!". Kerrankin saimme ostettua vain yhden ainoan kurkun ja se kauppareissu oli sitten siinä. Kuopuksen kanssa ei ole koskaan ollut kaupassa mitään väsymyskiukkua pahempaa showta, mutta onhan sekin joskus aikamoista. Ruokakaupassa on kuitenkin joskus pakko käydä, vaikkei ketään huvittaisi. 

Muistan muutaman vuoden takaisia keskusteluja samanikäisten lasten äitien kanssa. Ihmettelin, kun he tekivät päätöksiä olla viemättä uhmaikäisiä lainkaan kauppaan. Täh? Miksi ihmeessä? Missä vaiheessa se lapsi sitten oppii kaupassa käyttäytymään? En minä alkanut moiseen, en ollenkaan. Vaikka meillä lapsentahtisesti eletäänkin ja monet asiat tehdään ehkä liikaakin lasten ehdoilla... No kyllä minä kauppaan menen, kun haluan, oli lapsia tai ei! 

Lasten on mielestäni pakko oppia elämään normaalia elämää. Siihen kuuluu paljon myös epämiellyttäviä asioita. Siivouskin on pakollista, vaikka harvemmin oikeasti nautinnollista. Erityisesti Esikoisen kanssa olen koko pojan elämän ajan hokenut itselleni, että sen pojan on pakko oppia sietämään tavallista elämää. Muuten hän jää aivan liiasta paitsi. Jälkiviisaana voin todeta, että kaikkeni olen tehnyt ja kyllä on kannattanutkin. Ei siitä lapsesta enää uskoisi, että on vain pari vuotta sitten tarvinut vaikka millaisia apuvälineitä kyetäkseen käymään ihmisten ilmoilla.

Tänä viikonloppuna on Helsingissä Horse fair -messut. Hevosia siis. No minähän se innostuin, että tuonne! Ja heti seuraavaksi kysyin pojilta, mahtaisiko olla kiinnostusta moiseen. Ja olihan heillä. Joten nyt sitten suunnittelemaan, miten reissu tehdään helposti, joustavasti ja niin, että kaikilla meillä on siellä mukavaa.

Tärkeintä lasten kanssa liikkuessa on tehdä asioita lasten kanssa. Tiedän monien raahaavan perässään tylsistyneitä ja kiukuttelevia pilttejä, joita ei vähempää voisi kiinnostaa. Meillä lapset valjastetaan aktiivisesti mukaan jo heti suunnitteluvaiheessa. Kysytään, mikä heitä kiinnostaisi, missä järjestyksessä haluavat asioita tehdä ja otetaan tottakai huomioon, miten paljon lapsi kerrallaan jaksaa. Juomista ei voi olla liikaa ja wc:n sijainti on tärkeimpiä tietoja, kun lasten kanssa reissaa. Lepomahdollisuuksia on oltava riittävästi, samoin keinoja purkaa energiaa. Minä usein pakkaan mukaan omia eväitä runsaan puoleisesti, jottei lasten ruokailua tarvitse rajoittaa vain sen takia, että kahviloissa on niin kallista. 

Tälle reissulle pakkaan mukaan ainakin kantoliinan, jonne Kuopuksen saa kipattua, kun jalat väsyvät kävelemiseen. Se on myös oiva keino hillitä vilkasta 5-vuotiasta, jos tarve vaatii. Mehua ja vettä pistän pulloissa pieneen kylmälaukkuun ja autoon pakkaan isomman kylmälaukun täyteen lisää juotavaa ja eväsleipiä. Ennalta on suunniteltava, miten ja missä lapset voivat remuta turvallisesti ja ketään häiritsemättä. Eiköhän me lasten kanssa tänään laadita aikataulu, jonka mukaan on sitten helppo huomenna tehdä ja liikkua :) Aikataulu joustaa tarvittaessa, mutta ilman jonkinlaista suunnitelmaa voi reissu olla kaikkien kannalta turhauttavaa edestakaisin ryntäilyä.

Mielestäni lasten mukana raahaamisessa ei ole kuin hyviä puolia, mutta se vaatii oikeanlaista asennetta. Jos otan lapset mukaan, minun on oltava valmis poistumaan paikalta aiemmin, jos lapset kertakaikkiaan väsähtävät. Tottakai lapset ovat tottuneet myös siihen, että joskus tehdään hetkellisesti tylsiä asioita, koska äiti haluaa, mutta vastavuoroisuuden pelatessa lapset oppivat pian, että pieni epämukavuus kannattaa yleisen mukavuuden vuoksi. 

Mieheni ei muuten ota lapsia mukaan juuri minnekään. Hän haluaa tehdä asiat yksin. Kyllä mieskin ruokakaupassa lasten kanssa käy, mutta ei voisi kuvitellakaan ottavansa heitä vaateostoksille mukaan (ellen minäkin lähde). Eikä lapset tästä syystä isänsä kanssa yhtä hyvin käyttäydykään vastaavissa tilanteissa. Isällä hermot tuppaavat kiristymään jo ajatuksesta ja lapset reagoivat siihen. Noidankehä on valmis. Sama juttu minilomareissujen kanssa. Mieheni stressaa hirveästi lasten mukaan ottamisesta, joten ei ota heitä mukaan. Se, mikä minulle on luonnollista ja normaalia, ei ole sitä edes miehelleni. Tosin mies kyllä myöntää, että lapsista huomaa, että minä heitä olen joka paikassa kuljettanut. Näiden kanssa ei tarvitse pelätä, etteivätkö osaisi käyttäytyä mallikelpoisesti.

Kuten sanottua, asennekysymys tämäkin. Ja kukin tehköön niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. En minäkään lähtisi lasten kanssa vaatekauppaan, jos se olisi ainaista tappelua, kitinää ja perässä juoksemista. Vaan olen onnellinen, että sekin vaihe on tullut käytyä joskus läpi. Lopputulokseen ei voi kuin olla tyytyväinen!