Olen seurannut mielenkiinnolla pitkin Internettiä vellovaa keskustelua kotikoulusta, sen eduista sekä haitoista ja erityisesti haeskellut ihmisten ajatuksia nykyisenlaisen peruskoulun tarpeellisuudesta. Näihin keskusteluihin en itse ole osaa ottanut - ei näes kuulu tapoihin - mutta ajatuksia puheenvuorot ovat kyllä herättäneet.

En itse ole millään muotoa tyytyväinen siihen tapaan, jolla oma koulutieni peruskoulussa sujui. Sain osakseni kiusatun roolin jo esikoulussa ja sitä roolia kannoinkin osana identiteettiäni koko peruskoulutaipaleeni. Kiusaamiseen ei juuri puututtu, ei vaikka se sai jo melko äärimmäisiä muotoja. Kiusaamisongelman lisäksi olin ns. lahjakaslapsi, jonka seurauksena alisuoritin kautta linjan.

On muuten todella vaikea sanoa olleensa lahjakas lapsi! Se herättää välittömästi närää ympäröivissä ihmisissä, jotka yleensä tuntuvat ajattelen minun pyrkivän asettumaan toisten yläpuolelle. Tällaiseen asetelmaan en todellakaan pyri enkä voi väittää lahjakkaan lapsen osan olevan millään muotoa herkullinen. Samalla tavoin putosin opetuksesta syrjään kuin ne oppimisvaikeuksista kärsivät, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet tarvitsemansa tuen piiriin. Tylsyys ja älyllisten virikkeiden puute saivat minut oppimaan erinäisiä häiriökäyttymisen muotoja. Voinette kuvitella, miten nihkeästi aikuiset suhtautuivat huonosti käyttäytyvään tyttöön...

Lahjakkuus ei myöskään korreloi älykkyyteen millään tavoin kuten eivät myöskään oppimisvaikeudet. En ole erityisen älykäs tai briljantti ihminen, vaikka omaksunkin tietynlaisia tietoja nopeasti ja erityisen vaivattomasti. Älykkyys on kuitenkin niin paljon muutakin kuin pelkkää luetun ymmärtämistä ja muistikapasiteettia... Lisäisin vielä, että vaikka minua moni pitääkin ihan oikeasti älykkäänäkin ihmisenä, arvostan itse ihmisissä paljon muita ominaisuuksia älyn rinnalla. Minun miehelläni on keskivaikea lukihäiriö ja hänen koulutiensä takkuili huomattavasti vähemmän kuin minun - siitäkin huolimatta, että hän sai apua ja tukea lukihäiriöönsä vasta ammattikoulussa! Miksi oppimisvaikeuksinen mieheni siis "pääsi helpommalla" kuin minä, joka olin lahjakas? Mieheni ei koskaan ollut häirikkö. Ja sitä paitsi hän oli poika eikä pojille etenkään noihin aikoihin asetettu yhtä korkeita oppimistavoitteita kuin tytöille, joiden tuli olla kilttejä ja kiinnostuneita hiljaisesta pöydänääressä työskentelystä.

Mieheni on sosiaalisesti huomattavasti kyvykkäämpi kuin minä. Ihailen hänen sosiaalisia taitojaan ja olen ajoittain peräti kateellinen niistä. Itselleni kun tuntuu olevan silkka mahdottomuus käydä smalltalk-jutustelua puolituttujen ihmisten kanssa enkä juurikaan ymmärrä tietynlaisia vitsejä. Olen kyllä huumorintajuinen, mutta on paljon huumorinlajeja, jotka vaikuttavat olevan minun sosiaalisen älykkyyteni (tai älyttömyyteni) ulottumattomissa. Mieheni nauraakin usein, että minulla on tapana puuttua vitseissä hyvin epäoleellisiin asioihin. Koska muistini on erittäin hyvä, huomaan esimerkiksi vitsikkäissä suoralainauksissa virheitä, minkä jälkeen en osaa nauraa hyvällekään vitsille. Sehän ei ollut oikein lainattu! Tai jos minulle kerrotaan hupaisa tarina, jossa on selkeä epäjohdonmukaisuus, joka ei kuitenkaan ole olennainen hupaisan tarinan itsensä kannalta, en vain voi olla huomauttamatta asiasta - ja ei, en huvitu tarinasta, jossa on epäjohdonmukaisuus.

Tässä kohtaa voidaankin sitten miettiä, kuinka paljon minulta itseltäni löytyy aspergerille tyypillisiä piirteitä.

Takaisin itse aiheeseen. Lähtökohtaisesti en siis ihannoi suomalaista peruskoulumankelia ja näen siinä erittäin paljon epäkohtia. Kuitenkin arvostan suomalaisten opettajien koulutusta, jokaisen lapsen OIKEUTTA käydä ainakin tuo yhdeksän vuotta perusopetuksessa ja pääsääntöisesti lapsille opetetaan mielestäni hyödyllisiä taitoja ja tietoja. Toki voidaan alkaa väitellä historianopetuksen tarpeellisuudesta, mutta mielestäni yleissivistykselläkin on oma arvonsa ja asioiden ketjuttaminen aika- ja tapahtumajärjestykseen kehittää kyllä yleisestikin moista ajattelutaitoa. 

Esikoinen aloittaa koulutiensä tulevana syksynä. Hän menee lähikouluun normaaliin yleisopetukseen erityisen tuen papereilla varustettuna. Osana erityistä tukea haemme hänelle omaa avustajaa (nykyinen nimitys koulunkäynninohjaaja). Tähän meillä on lääkärin lausunnot, esikouluopettajan mielipide, toiminta- sekä puheterapeuttien lausunnot sekä vahva näyttö lapsen todennäköisestä oppimisen vaikeudesta.

Olen äärimmäisen skeptinen sen suhteen, resurssoiko lähikoulu ilman pientä taistelua Esikoiselle oman avustajan luokkaan ja mieluusti luokan ulkopuolellekin. Tässä suhteessa olisi parempi, että Esikoinen olisi häiriökäyttäytyvä, ylivilkas ja äänekäs lapsi. Sellainen häiritsee opettajan työtä ja siksi siihen hanakasti puututaan - joskus toki täysin älyttömin keinoin. Vaan kun tuo meidän Esikoinen on mahdottoman kiltti, rauhallinen ja niin sanotusti tottelevainen lapsi. Hän ei suin surminkaan halua aiheuttaa harmia kenellekään eikä vetää huomiota itseensä. Hän on juuri sellainen lapsi, joka on äärimmäisen helppo jättää yksin pulpettinsa ääreen istumaan ja unohtaa.

En tietenkään oikeasti toivo lapseni oppivan häiriköksi, en todellakaan. Se tie on vielä kivisempi kuin pelkistä oppimisvaikeuksista kärsivän lapsen mutkainen polku. Vaan tiedän, miten usein häiriökäyttäytyminen pohjautuu ainoastaan vääränlaiseen opetukseen ja lapsen vaikeuksiin oppia. Täydellinen yksilöiminen ei ole mahdollista kuin kotikoulussa, mutta se avustaja on avainasemassa siinä, voidaanko erityislapselle tarjota hänen kaipaamansa tuki.

Esikoisen kohdalla emme tiedä, mitkä ylipäänsä ovat hänen oppimisvalmiutensa. Tiedämme vain, että hänellä on edelleen ongelmia erottaa äänteitä, yhdistää niitä kirjaimiin, seurata luokkaopetusta ja ymmärtää yleispäteviä ohjeita. Toisaalta hän on hyvä seuraamaan muiden esimerkkiä ja vaikuttaa usein täysin normaalisti kehittyvältä lapselta mennessään lauman mukana. Juuri tästä syystä hänelle olisikin erityisen tärkeää saada oma avustaja, jonka päätehtävä on seurata tiiviisti Esikoisen kannoilla ja pysyä oikeasti kartalla siitä, mitä lapsi omaksuu ja minkä vain apinoi muilta. Huolestuttavan helposti se apinointi riittää - kunnes sitten todetaan, että lapsi ei olekaan oppinut mitään koko ensiluokan aikana.

Tiedämme myös, että suurin työ jää meille kotiin. Esikoinen tulee tarvitsemaan niin runsasta kertaamista, toistamista ja eriytettyjä oppimiskeinoja, että koulun päätavoite on oikeastaan innostaa, antaa materiaali ja opettaa sosiaalista kanssakäymistä ja yhteisten pelisääntöjen ja käytösnormien oppimista. Edellä mainituista syistä olemme halunneet ehdottomasti Esikoisen yleisopetukseen, niin sanotusti tavalliseen luokkaan. Erityisluokat ovat nykyään lähinnä häiriökäyttäytyville oppilaille, jotka kaipaavat tiukkaa struktuuria ja vähennettyjä aistiärsykkeitä pystyäkseen keskittymään. Ei meidän äärimmäisen herkkä poika sovellu lainkaan villien lasten sekaan.

Miksi emme sitten ota Esikoista kotikouluun, jos en kuitenkaan usko kunnallisen alakoulun kykenevän opettamaan lapselleni mitään ilman, että me kotona teemme saman työn moninkertaisesti? Koska minä näen peruskoulumankelin äärimmäisen hyvänä keinona kasvaa sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Näen tärkeäksi viettää päivänsä ikätasolle soveltuvassa aktiviteetissa vanhempien vaikutuspiirin ulkopuolella - siitäkin huolimatta, että Esikoisen siirtyminen etäämmälle minusta myös kauhistuttaa minua ja saa kaikki pahimmat pelot nousemaan pintaan. On niin monta asiaa, mitkä voivat mennä täysin pieleen, mutta mielestäni epäonnistumiset ja vaikeudetkin kuuluvat normaaliin elämään. Olisi karhunpalvelus erityislapselle eristää hänet normaalista yhteiskunnasta ja näin estää häntä sopeutumasta sinne.

Vaan meillä onkin tavoitteena saada Esikoinen kuntoutettua tasolle, jolla hänen erityisyytensä ei häiritse hänen elämäänsä. Emme halua poissulkea häneltä mahdollisuuksia tehdä elämässä sitä, mitä hän haluaa siitäkin huolimatta, että hänellä on neurologisia ongelmia. Olen kaiketi ennenkin käyttänyt tätä vertausta, mutta käytän sitä taas: Millainen vanhempi rohkaisee kädettömänä syntynyttä lasta harrastamaan hiihtoa ja vielä kilpailemaankin lajissa?! Minä haluan olla sellainen vanhempi! Katsokaa paralympialaisia ja ymmärrätte, mitä minä tarkoitan.

Me emme halua, että Esikoisen ainoa vaihtoehto tulevaisuudessa on elää muiden tuen varassa, käydä suojatyössä ja elää rajoitetussa elämänpiirissä. Miksi emme? Onko se jotenkin huonoa elämää? Ei tietenkään ole, jos se on aidosti sitä, mihin yksilön kyvyt riittävät. Mutta jos se on tulos huonosta kuntoutuksesta, puutteellisesta kasvatuksesta, laiminlyömisestä ja toivottomuudesta - silloin se on ehdottomasti huonoa elämää. Yksilön tulisi aina voida pyrkiä kaikkein parhaaksi versioksi omasta itsestään. Siihen suomalainen yhteiskunta antaa kaikki keinot, jos niitä vanhempana osaa ja uskaltaa vaatia.

Olen suoraan sanottuna kauhuissani Esikoisen koulutien alkamisesta. Tapani mukaan valmistaudun kaikkein pahimpaan ja olen jo valmiiksi päättänyt, ettei lapsemme tarpeita jätetä huomiotta. Minä en tule suostumaan siihen. Minä kamppailin vuosia päästäkseni irti kaikesta siitä sonnasta, mitä sain päälleni peruskoulussa, mutta minun poikani ei tarvitse joutua kokemaan samaa. Olen kuitenkin valmis toivomaan parasta ja haluan antaa koululle mahdollisuuden todistaa, että ajat ovat muuttuneet minun kouluvuosistani. Hah. Valitettavasti olen ollut töissä alakoululla muutamia vuosia sitten ja kyllähän se silloinkin aikamoinen... 

Noh, lakipykälien tuntemisesta on kovasti hyötyä. Seuraavaksi aion perehdyttää itseni alkuopetukseen vielä nykyistä paremmin ja hankkia itselleni eväät opettaa omaa lukihäiriöistä lastani kotona. Ihan vain, koska vastuu ei koskaan saa olla yksin koulun. Päävastuu on mielestäni aina vanhemmilla, oli kyse sitten hoidosta, kasvatuksesta tai opetuksesta. Tämän nimenomaisen lapsen hoito, kasvatus ja opetus vain vaativat meiltä vanhemmilta hieman enemmän. Joten parempi hankkia tietoa, jotta on edes hivenen perillä siitä, mistä tässä oikein on kyse.

Kesän Esikoinen saa hankkia oppimisvalmiuksia kotona ja kesään ajoittuvat myös koulusykologin tutkimukset. Ehkä olemme sitten elokuussa koulujen alkaessa viisaampia ja jälleen kerran valmiimpia auttamaan Esikoista omalla polullaan. Vaikka onhan tämä vanhemmuus sellaista ikuista hämmennystä ja jatkuvaa, sisuskaluja järsivää epätietoutta ja varmuutta omasta epätäydellisyydestä.