Aivan ensimmäiseksi pahoittelen "pulloäiti" sanan käyttöä! Hirveä sana, josta ainakin itselle tulee aivan ensimmäiseksi mieleen pikemminkin rapajuoppo, joka sattuu olemaan äiti, eikä suinkaan lapsestaan huolehtiva, hänet tuttipullolla ruokkiva ihminen. Vaan kun en nyt keksinyt muutakaan kätevää, lyhyttä ilmaisua tähän kohtaan. Korvikeäiti on minusta vieläkin pahempi. Siis... Jonkinlainen äidin korvike? Tai vastikeäiti. Ei sekään nyt kovin imartelevalta kuulosta.

Mikähän muuten olisi sitten imettävän äidin vastaava nimitys? Tissiäiti? 

Yritetään elää näiden huonojen sanavalintojen kanssa ja keskittyä itse asiaan. Mielestäni kun tämä aihe kuitenkin on ihan asiaa. Saatan tosin olla hieman puolueellinen arvioidessani omaa tekstiäni! ;)

Minä olen aina tiennyt, että haluan imettää lapsiani. MIeluusti hieman pidempään kuin yhtään liian lyhyeen. Vaan se imetys ei ole aivan niin helppoa kuin joskus annetaan ymmärtää. Mutkia voi tulla vaikka millaisia ja yleensä ne tulevat juuri siellä alussa, kun ei vielä osaa edes luottaa itseensä ja kehoonsa riittävästi. Pahinta on, jos ne sattuvat kohdalle sen ensimmäisen vauvan aikana, kun muutenkin tuppaa epäilemään itseään vähän joka kohdassa. 

Tukea imetykselle on vaikea saada. Neuvolassa ei täällä meillä ole yhtäkään oikeaa imetyksen asiantuntijaa. Terveydenhoitaja-kätilö osaa kyllä tarkistaa oikean imuotteen, mutta siihen se sitten jää. Eivätkä kaikki ongelmat suinkaan tule imuotteesta. Neuvolalääkäri ei ymmärrä edes sen imuotteen päälle, ellei itse ole sattunut aiheeseen perehtymään - meillä ei ainakaan ole. Edes sen vertaa ei osannut aikoinaan sanoa, millaisilla voiteilla uskaltaa rasvata rintoja, joilla imettää. Sentään ei suositellut imetyksen lopettamista iho-ongelmien vuoksi! Oli sitten vain ottamatta asiaan mitään kantaa.

Minut voitaneen laskea imetysfanaatikoksi, ainakin jos nettikeskusteluja lukee. Jos imettää ja pitää sitä tärkeänä, on fanaatikko. Vähintään. Usein saa siinä samalla hullun leiman otsaan ja todetaan aivojen poistuneen jälkeisten mukana. Arvatkaapa, miksi en useinkaan nettikeskusteluja lue. 

Todellisuus on kuitenkin vallan toista, jälleen kerran. Minulla on kaksi lasta ja vain toista heistä olen imettänyt pitkään. Esikoinen syntyi kellertävänä, oli erittäin unelias ja huono syömään edes pullosta. Paino ei lähtenyt nousemaan ei sitten millään, rinta ei kelvannut ja imeä jaksoi muutamia minuutteja kerrallaan. Ja kun kuitenkin sitä maitoa piti vauvalle saada, jotta keltaisuus vähenisi ja paino nousisi... Jo sairaalassa Esikoiselle annettiin lähinnä pullosta maitoa.

Minulla ei pumppaus ole koskaan heruttanut maitoa juuri nimeksikään. Ainoastaan täysiksi pingoittuneista rinnoista sain pumpattua sen "ylimääräisen" pois, mutta rinnat olivat yhä varsin täynnä, kun heruminen loppui. Käsin sai hieman enemmän, mutta sekin oli varsin tuskaista touhua ja vaati melkeinpä aina kuuman suihkun alla työskentelyä. Tätä en tosin tiennyt vielä Esikoisen kohdalla ja jatkuvasti rintoja turhaan pumpatessani koin ainoastaan ennalta-arvaamattoman voimakkaita pettymyksen tunteita. Koin olevani epäonnistunut ja olin ajoittain jopa vihainen itselleni.

Kuukauden verran me pyristeltiin imetyksen kanssa. Omasta mielestäni yritin kaikkeni, mutta luultavasti jotain olisi vielä ollut tehtävissä, jos olisin saanut kunnollista imetysohjausta. Silloin ei ollut edes nykyistä määrää imetystietoutta saatavilla ja aihe oli - kuten nykyäänkin - liian suuria tunteita herättävä yleiseen keskusteluun otettavaksi. Kuukauden "imetyksen" jälkeen olin jo niin väsynyt siihen kaikkeen, että oli annettava periksi ja siirryttävä suosiolla pulloon ja kaupasta saataviin valmisteisiin.

Arvatkaapas mitä! Esikoisesta kasvoi aivan samanlainen lapsi kuin hänestä olisi kasvanut rintaruokittunakin! Hän sai valtavat määrät läheisyyttä, häntä kannettiin, hellittiin ja paijattiin jatkuvasti. Läheisyys ei vaadi rintaruokintaa eikä edes ruokintaa ollakseen täysipainoista. 

Minä tein oman surutyöni imetyksen epäonnistumisen suhteen silloin, kun tein päätöksen siirtyä yksinomaan pulloihin. En ole katkera, en koe enää epäonnistumista asian suhteen. En kyräile enkä kyräillyt silloinkaan äitejä, jotka imettivät vauvojaan. Minusta ei ollut vaikeaa kaivaa julkisella paikalla maitopulloa ja ruokkia lastani. Eikä minua haitannut, kun toiset hoitivat saman asian ottamalla lapsensa rinnalle.

Kuopusta odottaessa negatiiviset tunteet nousivat uudelleen pintaan, mutta huomattavasti lievempinä. Olin silloin yhtä päättäväinen tahdostani imettää kuin Esikoisenkin kohdalla, mutta pelkäsin valtavasti, ettei minusta taaskaan ole siihen. Epäilin, että ehkä minun rinnoissani on jotain vikaa. Tuolloin en ollut kuullutkaan sellaisesta kuin tubulaariset rinnat, mutta jos olisin kuullut, olisin epäillyt omaavani sellaiset.

Valmistauduin imetykseen Esikoistakin odottaessa, mutta Kuopuksen kohdalla tein sen vielä perusteellisemmin. Siinä oli muuten helppoa huomata, kuinka suuresti tietomäärä oli lisääntynyt ja muuttunut niinkin lyhyessä ajassa! Tänäpäivänä tietoa on saatavilla jo aivan huikeasti, se on helppotajuista ja rohkaisevaa. Asiassa on siis menty huimasta eteenpäin, hyvässä mielessä. 

Synnytyksen lähestyessä olin henkisesti erittäin valmis paitsi synnytykseen, myös imetykseen. Synnytys olikin helppo ja imetyskin lähti heti käyntiin ongelmitta. Vaan jälleen kerran vauvan paino ei vain noussut. Se päinvastoin putosi putoamistaan. Pääsimme kuitenkin kotiin kaksi vuorokautta synnytyksen jälkeen, vaikka Kuopus ei ollut saavuttanut syntymäpainoaan. Verensokerit olivat kuitenkin kunnossa ja vauva oli virkeä ja hyvin imevä tapaus. Saimme tosin kunnian käydä useita kertoja viikossa paikallisessa neuvolassa painonseurannassa.

Ja kun ei se paino noussut! Kuopus oli rinnalla todella ahkerasti, mutta ei vain pyöristynyt kuten "normaalit" vauvat. En tiedä itsekään, mistä sain sen päättäväisyyden ja varmuuden jatkaa imetystä, vaikka neuvolastakin kehotettiin toistuvasti antamaan pullosta lisämaitoa. Kuitenkin vaippoja kastui runsain määrin vuorokauden mittaan, Kuopus oli pirteä ja eloisa vauva. Hänellä ei selvästikään ollut mitään hätää ja pituutta kertyi vaikka paino laahasikin pahasti miinuskäyrillä.

Imetys onnistui. Kuopus oli täysimetyksellä 6kk ja sitten imetin yhä lapsentahtisesti kiinteiden syömisen ohella. Imetys loppui itsestään Kuopuksen ollessa puolitoistavuotias. Viimeiset kolme kuukautta Kuopus itse vähensi imemistä ja lopulta huomasin, että kappas, mehän olemmekin näemmä luopuneet täysin rintaruokinnasta. Missään vaiheessa Kuopus ei juonut pullosta eikä käyttänyt tuttia. Anteeksi nyt, mutta olen ylpeä siitä, että imetys onnistui niin hienosti!

Entä se paino? No äidinvaistot olivat jälleen kerran oikeassa. Lapsi voi silminnähden hyvin, kasvoi normaalisti painoa lukuunottamatta, joten ilmiselvästi tämän vauvan ei ollut tarkoituskaan olla iso ja pehmeän pullea - kuten isoveljensä oli ollut. Kuopus pysyi painonseurannassa kolmivuotiaaksi saakka, ei sentään enää viikottain, mutta kävi neuvolassa useammin kuin muut ikäisensä. Missään vaiheessa ei kasvussa ole ollut mitään muuta huomattevaa kuin se paino.

Kuopus kasvoi normaalisti käyrällä -20. Siellä hän pysyi suunnilleen nelivuotiaaksi, minkä jälkeen hän piti selkeän massakauden ja on nyt käyrällä -15. Se on selvästikin hänen luonnollinen kasvukäyränsä. Vatsa on sellainen pikkulapsimaisen pyöreä pömppä, mutta muuten poika on oikein siro ja hentoinen. Tullut aivan isänsä sukuun! Minun sukuni on kautta linjan harteikasta, leveälanteista ja romuluisempaa sorttia. Isänsä on oman sukunsa poikkeus ollessaan myös harteikas mies, kun taas hänen isänsä, äitinsä ja veljensä muista sukulaisista puhumattakaan ovat huomattavasti kapeampia.

Jos en olisi uskonut omia silmiäni ja luottanut lapsen voivan hyvin, kun kerran kasvaa, kehittyy ja on erittäin hyväntuulinen, olisin luultavasti päätynyt toistamiseen lopettamaan imetyksen ja siirtymään pullorumbaan.

Entäpä se pulloäitien syyllistyminen? Ihmettelen asiaa tosiaan jatkuvasti. Törmään siihen niissä nettikeskusteluissa, joita harvoin luen sekä myös ihan todellisessa elämässä. Jos totean, että imetin kuopusta puolitoista vuotta, pulloäiti syyllistyy ja suuttuu. Syyttää minua hänen vähättelystään. Häh, anteeksi kuinka? Enkö siis saa puhua imetyksestä lainkaan ilman, että syyllistyn toisten arvosteluun ja vanhemmuuden vähättelyyn? 

Kerroin oman imetystaustani, jotta lukijat ymmärtäisivät, millaisella pohjalla tästä aiheesta puhun. Olen kokenut molemmat. Sekä tämän "pulloäitiyden" että "tissiäitiyden". Olen molemmille lapsilleni aivan yhtä hyvä äiti! Aivan samoin kuin jokainen imettävä äiti on lapsilleen samanarvoinen kuin jokainen pullosta ruokinnan hoitava. En todellakaan ymmärrä tätä vastakkainasettelua!

Olen joskus miettinyt, johtuuko tämä syyllistyminen niistä samoista negatiivisista tunteista, joita itse koin imetyksen epäonnistuessa. Itse ainakin koin, että minun oli tehtävä eräänlainen surutyö, siis käsitellä asia itseni kanssa, kun imetyksestä luovuin. Ovatko nämä syyllistyvät äidit jättäneet asian käsittelemättä ja siksi ovat heti niskakarvat pystyssä, kun joku mainitsee imetyksen? Vai onko ilmapiiri todellakin niin ahdistava, että puolustusreaktio on ainoa luonnollinen tapa reagoida?

Itse en kokenut kenenkään syyllistävän itseäni, kun Esikoiselle tarjosin kaupasta ostettua ravintoa pullosta. Saatan olla jotenkin itsekeskeinen tai sosiaalisesti tyhmä enkä siis vain tajunnut ympärilläni vellonutta syyllistävää ilmapiiriä. Jos asia on näin, olen onnellinen tästä sosiaalisesta sokeudestani! En kuitenkaan usko asian olevan ihan näin mustavalkoinen, koska liian usein törmään tilanteeseen, jossa sana "imetys" saa vastapuolessa aikaan hirvittävän dramaqueen kohtauksen ja yhtäkkiä saan niskoilleni kissamaisen sähinäryöpyn sylkineen kaikkineen. 

Onneksi kaikki äidit eivät todellakaan lukeudu jompaankumpaan ääripäähän. Itse asiassa olen melko varma, että hyvin harva todellisuudessa suhtautuu imetykseen niin fanaattisesti, että kokisi tarpeelliseksi arvostella toisin tekeviä. Ja sama juttu näiden pulloäitien kohdalla. Eivät he suinkaan kaikki kirkuen käy kimppuun yhdestä väärästä sanasta.

Aivan kuten monessa muussakin äitiyteen tai vanhemmuuteen liittyvässä asiassa, olisi siitä parempi puhua ääneen kuin jäädä oman päänsä sisälle pyörittelemään ja suurentelemaan asiaa. Olisi niin paljon miellyttävämpää keskustella toisten äitien kanssa aivan kaikesta, jos ei koko aikaa tarvitsisi pelätä syyllistävänsä tahtomattaan seuraavalla lauseella toista. Ja kuinka paljon enemmän me silloin saisimmekaan vertaistukea!

"Meidän Iivolla oli alkuun huono imemisote ja minun rinnanpäät menivät aivan rikki!" - "Voi että! Niin meidän Kertullakin, mutta onneksi asia korjaantui!" - "Hei, miten korjasitte asian, kun minusta tuntuu, että Eerikki ei saa kunnolla nänniä suuhun?" - "No me tehtiin...".

Täysin kuvitteellinen keskustelu mistä tahansa äiti-lapsikerhosta tai vastaavasta paikasta, jossa äidit joutuvat törmäyskurssille keskenään. Vaan nyt nuo keskustelut jäävät useimmiten täysin puuttumaan, koska seassa voi aina olla joku, joka kokee, että imetyskeskustelu kohdistuu häneen ja hänen vauvaansa, joka saa korviketta syödäkseen. 

Niin, minusta imetys on hieno asia ja haluan imettää tämän Kolmannenkin. Jos se vain on mahdollista ja onnistuu. Jos jostain syystä imetys ei luista, menen kauppaan ja ostan kasan tuttipulloja sekä korviketta ja ruokin lapseni niillä. Toki haluan myös rohkaista kaikkia muitakin äitejä imettämään - jos he niin haluavat tehdä. Olen surullinen vain siitä, että moni, joka haluaisi imettää, ei voi, koska meillä on puutteellinen imetysohjaus ja lopunperin hirmuisen imetysvastainen yhteiskunta. Enemmän minäkin olen saanut kuulla kehotuksia lopettaa imetys kuin jatkaa sitä. Ja julki-imetys, siinä vasta hirmuinen teko! ;)

Oikeastaan jos minua on jostain yritetty syyllistää, niin pitkästä imetyksestä, jota en häpeile julkisellakaan paikalla. Vaan älkää surko, olen aina peittänyt itseni ja rintani soveliaasti, mutta joillekin kun tuntuu olevan liikaa tieto, että siellä liinan alla on tissi! Heille minulla on terveisiä myös: Kuvitelkaa, olen näiden vaatteiden alla ihan alasti! ;)