Eräs kaikkien aikojen lempikirjani on Terry Pratchettin teos Aikavaras (Thief of Time). En sen enempää pureudu kirjan juoneen, koska toivon tietysti mahdollisimman monen päätyvän itse lukemaan kyseisen teoksen ;) Kirjassa kuitenkin pohditaan täydellisen hetken olemassaoloa, onko ylipäänsä mahdollista kokea yksi, kerrassaan täydellinen hetki ja voiko tuohon täydelliseen hetkeen sisältyä nougat suklaata. Minä haluan ajatella, että täydelliset hetket voivat olla peräti arkipäivää, jos on valmis ne vastaanottamaan. Toki tähän ajatukseen sisältyy minun idioottimainen haluni ajatella, että juuri epätäydellisyys tekee asioista, ihmisistä ja koko elämästä täydellistä.

Eilen koin yhden tällaisen täydellisen hetken. En osaa kuvailla sitä muutoin kuin toteamalla, että hetken aikaa kaikki oli kaunista, ihanaa ja juuri niin kuin minä halusin asioiden olevan. Ja tässäkin tapauksessa olisi kovin helppoa lähteä listaamaan kaikkia niitä asioita ja tekijöitä, jotka tuosta(kin) tilanteesta jäivät puuttumaan. Kuitenkin se kokemus, jonka tunnetasolla sain, oli täydellinen tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen, sisikuntaa lämmittävä onnellisuus, joka levisi pitkin koko kehoa.

Mistään mahtavasta tapauksesta ei ollut kyse, ei tosiaankaan. 

Olemme vihdoin saaneet hellettä! Ainakin tänne meille. Toivottavasti kaikki muutkin helteiden rakastajat pääsevät nauttimaan niistä! Teille, jotka ette helteitä arvosta, toivon tietenkin viileämpiä säitä tai ainakin mukavia keinoja viilentäytyä :) Helteiden mukana ovat tulleet myös ukkoset, mikä on vähemmän hauskaa.... Mutta niistä lisää myöhemmin.

Helteiset päivät mahdollistavat sellaiset toimet, jotka sadepäivinä ovat vähemmän houkuttelevia. Eilen me täytimme lapsille kahluualtaan takapihalle ja hauskaa oli! Siinä vettä kantaessani yhtäkkiä huomasin, miten kaunis meidän pihamme on tänäkesänä. Juuri sellainen kuin olen sen aina halunnut olevan. Osittain olemme jättäneet pihan pitkälle nurmelle (lue: heinikoksi) ja antaneet niittykukkien rehottaa valtoimenaan. Suurimman osan olen kuitenkin pistänyt matalaksi ruohonleikkurilla ja pihan ulkoasu on siisti ja huollettu. Lasten leluja meillä tottakai on siellä täällä pitkin pihaa, mutta minusta ne kuuluvat luonnollisena osana lapsiperheen pihapiiriin. Nehän kertovat vain siitä, että touhuttu on!

Takapihan luumupuut ovat voimissaan, samoin sivupihalla kasvavat omenapuut, marjapensaat ja minun hellimäni mansikkamaa voivat hyvin. Grillikatoksen ympärille istutetut pensaat ovat vihdoin saavuttaneet sellaiset mitat, että ne oikeasti suojaavat grillin ääressä istujia. Kiitos taitavan mieheni, joka taidokkaasti on jo parin vuoden ajan pensaita muokannut, ne ovat kauniinnäköiset eivätkä yritä enää tunkeilla katoksen puolelle. Puutarhakokeilumme eli avokadopuu on jo parimetrinen ja tuo oman säväyksensä takapihalle. En ihan oikeasti ole mikään puutarhaihminen, mutta jotenkin eilen kaikki (hieman pitkin hampain) näkemäni vaiva maksoi itsensä takaisin!

Lapset polskivat hiljalleen täyttyvässä altaassa, hymyt ylsivät vähintäänkin korviin saakka ja koirat vartioivat haukkojen tapaan telmiviä lapsia altaan lähistöllä maaten. Mitä muuta ihminen vielä voisi haluta?! Eikö tässä olekin kaikki, mitä onneen tarvitaan?

Tottakai taustalla on paljon sellaisia tekijöitä, joita ilman tuskin olisin täydellistä hetkeä kokenut. Koen olevani taloudellisesti vakaassa asemassa, elintasoni on turvattu. Eihän se kummoinen taso ole, enemmällekin rahalle olisi totisesti käyttöä. Me kuitenkin tulemme toimeen emmekä ole vaarassa joutua maksuvaikeuksiin. Minun ihmissuhteeni ovat joka suuntaan kunnossa, en ole pahemmin riidoissa kenenkään kanssa. Tulevaisuuden suunnitelmat seuraavaksi pariksi vuodeksi ovat melkoisen selkeät. Mikään ei siis ahdista. 

Joten tervetuloa kaiken kattava tyytyväisyyden tunne! 

Miten olisin voinut pilata tunteen? Murehtimalla sitä, että mieheni on TAAS töissä. Eihän hän nykyään juuri kotona ehdi olla. Käy syömässä ja nukkumassa välillä, peseytyykin säännöllisesti. Suremalla seuraavaksi päiväksi ennustettua sadetta. Stressaamalla tälle viikolle suunnitellusta huonekalujen ostoretkestä. Tekemällä ongelman asiasta, joka ei juuri sillä hetkellä ole ongelma. 

Minulle on hyvin tyypillistä murehtia kaikki mahdollinen huolellisesti jo etukäteen. Osittain tämä todellakin helpottaa erinäisten ongelmien kohtaamista, kun ne sitten iskevät niskaan. Olenhan nähnyt ne ennalta, osannut varautua ja jopa miettinyt valmiiksi fiksun tavan reagoida. Toisaalta olen tuhlannut tunnin tai useammankin murehtimiseen ja valmistautumiseen, mikä olisi voinut aivan yhtä hyvin olla turhaa.

Noh, totuuden nimissä myönnettäköön, että harvoin minä murehdin ongelmia, joita ei edes tule. Mutta usein minä kyllä suurentelen niitä mielessäni, kuten ongelmilla ja murheilla on tapana vatvottuna tehdä. En kuitenkaan halua lopettaa tätä ulkopuolisista raskaanoloista tapaani, sillä koen tarvitsevani aikaa ja mahdollisuuden varautua pahimpaan. Kun minulla on kunnolliset varasuunnitelmat tehtynä, voin ottaa lopun aikaa rennosti ja antaa maailman niin sanotusti romahtaa niskaan. Ei huolta, olen varautunut! ;) 

Minun mielestäni täydelliset hetket ovat totta. En ole aivan varma, voiko sellaista elää nougat suklaan kanssa. Omalle kohdalleni ei vielä ole moista sattunut. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, josko näinkin joskus pääsisi käymään. Suosittelen jokaiselle hitusenkin romantiikkaan taipuvaiselle lukaisemaan tuon alussa mainitsemani kirjan. Jos ei muuten kiinnosta, niin onhan sitä nyt pakko saada tietää, mitä ajattelee täydellisestä hetkestä nougatin kanssa kirjan päähenkilö Susan Sto Helit. Myös suklaalla suoritettu itsemurha ja sen motiivit kiinnostanevat kaikkia laillani suklaata rakastavia ihmisiä... ;)