Teemme hyvin harvoin pidempiä koko perheen reissuja. Syykin on yksinkertainen: Talossamme elelevät neljä karvaista kaveria. Olen kuullut, että kissat (2kpl) pärjäisivät aivan hyvin keskenäänkin esimerkiksi viikonlopun yli, jos niille vain jättää riittävästi ruokaa ja raikasta vettä - niin ja suositeltavaa lienee puhdistaa kissanhiekkalaatikko juuri ennen matkaa. Koirat (niin ikään 2kpl) taas eivät mitenkään selviäisi yön yli reissuja. Meillä ei koirat todellakaan saa tehdä tarpeitaan sisälle. Olen kuullut, että joillakin on pieniä koiria varten oma hiekkalaatikkonsa, mutta minusta se kuulostaa ällöttävältä. Ymmärrän ne parikiloiset chihut hiekkalaatikolla, koska niiden rakko ei mitenkään kestä edes normaalin työpäivän vertaa. Meillä kuitenkin on vajaa kymmenkiloiset koirat, jotka pärjäävät oikein hyvin sisällä pissimättä 8-10 tuntia kerrassaan.

Jos siis lähdemme jonnekin, teemme vain päivän reissuja. Tai otamme koirat mukaan. Koirani (jep, ne ovat lähinnä minun koiriani) ovat varsin tottuneita matkustajia. Onhan niiden kanssa harrastettu aktiivisesti niin näyttelyitä, tokoa kuin agilityakin. Näiden harrastereissujen lisäksi ne tulevat miltei aina mukaan anoppilaan maalle ja usein ne ovat matkassa mukana myös esimerkiksi meidän käydessä jossain erityisemmässä luontokohteessa retkeilemässä.

Koirien kanssa ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä liikkua, jos mietitään noin niin kuin lapsiperheelle sopivia aktiviteetteja. Koirat eivät kuulu leikkipuistoihin, eivät kauppakeskuksiin, eivätkä varsinkaan uimahalleihin tai kylpylöihin. Edes syömään ei juuri pääse koirien kanssa. 

Jos vielä kohde onkin koiraystävällinen, mietin aina, onko oikeasti koirasta nautinnollisempaa matkustaa autossa (etenkin näin helteillä!) kuin jäädä kotiin ilman isäntäväkeä. Melko usein päädyn siihen tulokseen, että koirat jääköön keskenään kotiin.

Mieheni tekee tällä hetkellä melkoisen pitkiä työpäiviä ja hänellä on liian vähän vapaita. Tämä on rasittavaa erityisesti miehelle, mutta tottakai kaikki töissä vietetty aika on poissa perheeltä. Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten pojat roikkuvat isässään heti tämän tullessa kotiin eivätkä ole saada hänestä tarpeekseen ennen kuin on jo aika mennä nukkumaan. Voin kuvitella, ettei kotona oleminen siis ole miehelleni varsinaista lomaa sekään. Tiedän oikein hyvin, miten raskasta on siirtyä suoraan töistä täyttämään lasten kaikkia tarpeita. Läsnäolo on kuluttavaa ja mieheni työ on pitkälti juurikin sitä.

Emme kuitenkaan ole mieheni kanssa valmiita tinkimään lasten oikeudesta isään ja isän aktiiviseen läsnäoloon. Näinpä olemme säästelleet muutamia kesäaktiviteetteja niin, että lähdemme niihin koko perhe. Ainakin ensimmäisen kerran kesässä. Myöhemmin teemme varmasti lasten kanssa keskenämmekin vastaavia reissuja. 

Eräs tällainen oli matka Lahteen ja Orimattilaan. Lahdessa on suuri leikkipuisto, Launeen perhepuisto. Lapsemme rakastavat yksinkertaisia huveja, kuten kiipeilytelineitä ja liukumäkiä. Myös liikennepuiston arvelin olevan kova juttu. Orimattilassa taas on kotieläinpuisto, jonka muistan omasta lapsuudestani joltain ala-asteen luokkaretkeltä. Koska näillä kahdella on välimatkaa vain vajaan puolen tunnin ajon verran, päätimme yhdistää ne samalle päivälle. Ei meiltä kuitenkaan viitsi Lahteen ihan joka päivä ajella. 

Heräsimme aamulla ajoissa. Mies jäi valmistelemaan kaikkea tarpeellista lasten vaatteista eväisiin, minä lähdin lenkittämään koiria pidemmän kaavan mukaan. Sitten ei muuta kuin nappulat autoon ja keula kohti Orimattilaa.

Meillä on hirmu autoiluystävällisiä lapsia. Mietimmekin mieheni kanssa, mistä moinen johtuu. Esikoisella on voimakasta matkapahoinvointia, mutta olemme kaikki oppineet elämään tämän vaivan kanssa. Kuopus on ylivilkas, suorastaan elohopeamainen kiitäjä. Lähtökohdat eivät siis ennusta mitenkään leppoisia ajomatkoja. Vaan todellisuus on jälleen kerran jotain aivan muuta. Lapset ovat melko pienestä pitäen istuneet autossa kuin tatit, ilman turhaa kitinää tai tarvetta tulla viihdytetyiksi.

Minä en ymmärrä nykyistä tarvetta hankkia autoihin kaikenlaista huippuviihdettä. On dvd-soitinta, lapsilla omat tabletit tai miniläppärit... Muuten kuulemma matkanteosta ei tule mitään. Höh. Kuulostaa minusta uskomattomalta. Lasten ollessa pienempiä, ajoitimme pisimmät ajot päivä- tai yöunien aikaan. Lähinnä Esikoisen matkapahoinvoinnin vuoksi. Hereillä ollessa viihdykkeeksi on riittänyt laulut ja äänikirjat. Suurimmaksi osaksi me kuitenkin olemme aina käyneet keskusteluja lasten kanssa autossa. Silloinkin, kun minä en vielä pahemmin vastauksia saanut, puhuin kuin papupata takapenkillä matkustaville.

Eväät ja riittävät tauot ovat tottakai tarpeen. Eihän aikuisenkaan kannattaisi ajaa tauotta kohtuuttomia matkoja tai antaa verensokerien laskea liian alas. Mutta en minä niitä taukojakaan näiden kanssa kovin paljoa pidä. Mieheni on ehdottomasti huonompi matkustaja kuin lapsemme! Hän tarvitsee jatkuvasti wc-taukoja (koska lipittää kahvia reissuilla aivan liikaa), hän ei jaksaisi odotella ruuhkissa... Väitän tämän johtuvan siitä, ettei hän koskaan lapsena ole tottunut matkustamaan. Minä taas suurin piirtein kasvoin autossa ja niin ovat meidänkin lapsemme tehneet.

Ensimmäinen pitkä reissu tehtiin poikien kanssa kolmestaan, kun Kuopus oli hieman reilu vuoden vanha. Ajoimme 500km sukuloimaan. Yhden pysähdyksen taktiikalla edettiin. Olin kyllä valmistautunut useampaan pysähdykseen, mutta lapset istuivat niin rauhallisesti takapenkillä, etten kokenut tarpeelliseksi alkaa itse tekemään tikusta asiaa ja pysähtelemään vähän väliä. 

Minä muuten olen aina se, joka meidän perheessä ajaa. Mieheni on kyllä taitava ja rutinoitunut ajaja, kuten minäkin, mutta hän ei nauti siitä kuten minä. Vain, jos minulla on jokin erityinen syy olla ajamatta tai mieheni välttämättä haluaa ajaa, vaihdamme kuskia. 

Noh, keskiviikko kului siis iloisesti Orimattilassa kotieläinpuistossa (voi, miten ihania kissanpentuja!) ja Lahdessa Launeen perhepuistossa (vauhtia, mutta tällä kertaa ei niin vaarallisia tilanteita). Tämän jälkeen oli ihanaa palata kotiin, purkaa auto ja pakaasit, käyttää lapset kylvyssä ja pistää suoraan petiin. 

Torstaina olimme suunnitelleet käyvämme Vantaan Ikeassa. Ei mitään unelmahommaa vapaapäivän kunniaksi, etenkään kun saimme edelleenkin mahtavan sään! Vaan meiltä edelleen puuttui vauvan vaatteille ja muille tavaroille tuleva kaappi ja kohta sitä pitäisi alkaa jo täytellä. Näin vieläpä jokin aika sitten unta, jossa vauva syntyi huomattavan ennenaikaisesti. Unessa vauva oli kyllä terve ja voi olosuhteisiin nähden suorastaan loistavasti, mutta unessa paljastui hyvin, millainen kaaos kotona olisi, kun yrittäisin sairaalasta käsin kauko-ohjata miestä valmistelemaan vauvan kotiutumista. Mieheni ei edes tiedä, minne olen laittanut ne kaikkein pienimmät vauvanvaatteet pesua odottamaan! Unesta sain hyvää lisäpuhtia käydä nyt hoitamassa viimeisetkin tarvehankinnat alta pois.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä en juurikaan saanut nukuttua, mikä kostautui hirmuisena päänsärkynä heti aamusta. Syynä oli jälleen kerran uni, johon sekoittui todellisuutta ja täyttä fiktiota. Heräsin heti puolen yön jälkeen hirveään ahdistukseen, ketutukseen, huoleen ja suruun, minkä jälkeen en oikein saanut unta. Mieheni oli illalla aivan oikeasti käynyt lähimmällä ABC:llä hakemassa minulle tulleen postipaketin automaatista. Unessa hän lähti samalle toimitukselle, mutta ei koskaan palannut reissultaan. Oikeasti hän nukkui vieressäni koko ajan.

Tästä syystä aamun lähtö hieman myöhästyi ja oli ylipäänsä epävarmaa, pääsemmekö lähtemään lainkaan. Lopulta päänsärky alkoi helpottaa ja pääsimme kuin pääsimmekin käymään Ikeassa. Valitettavasti muu sille suunnalle suunniteltu aktiviteetti oli jätettä pois ja palasimme suoraan kotiin ostokset tehtyämme.

Nyt onkin miehen vapaapäivät taas tältä erää käytetty ja olo melko ristiriitainen. Keskiviikko sujui loistavasti ja täytti kaikki mahdolliset toiveet siitä, miten mukavaa voi olla lapsiperheellisen kesäpäivän kestävä reissaaminen. Torstai taas meni monelta osalta mönkään, vaikka saatiinkin kaikki ostokset kunnialla tehtyä. Onnistuimme myös bongaamaan Ikeassa peräti kolme kappaletta julkkiksia! ;) En kuitenkaan ollut sellaista vapaapäivää miehelleni suunnitellut enkä toivonut.

Poden usein kahtiajakoista mielipahaa mieheni vapaapäivien suhteen. Toisaalta ei kukaan oleta - siis ei miehenikään - että perheellisen vapaapäivät ovat oikeasti lomaa kaikesta, vailla velvollisuuksia tai kotitöitä. Toisaalta hän todella ansaitsisi mielestäni useammin mahdollisuuden vain olla ja ottaa rennosti. Haluaisin osoittaa nykyistä useammin, miten kovasti arvostan hänen perheeseensä panostamistaan, hänen tekemäänsä työtä sekä perheen elättäjän roolia. Toinen puoli mielipahasta on sitten sellainen, että milloinkohan minä saan vastaavaa huomiointia osakseni. 

Minulla ei ole ollut lapsivapaata aikaa sitten kesäloman alun. Olen joka päivä hoitanut niin kodin kuin lapsetkin. Yrittänyt säästää mieheni kaikilta mahdollisilta kotitöiltä aina, kun olen vain pystynyt. En koe tekemääni työtä millään muotoa liian paljoksi tai kohtuuttomaksi, mutta en myöskään juuri tällä hetkellä koe saavani kiitosta siitä, mitä teen. Mieheni on viettänyt harvinaisen paljon aikaa kodin ulkopuolella, käynyt useita kertoja lyhyen ajan sisällä useamman päivän reissussa ja on taas parin viikon päästä menossa. Hän ansaitsee kaiken tämän vapaa-ajan, kyllä. Mutta kai minäkin nyt yhden iltapäivän itselleni voisin ansaita?

Miehen kesälomaa odotellessa... Joka kuluukin Esikoisen kouluunlähtöä valmistellessa, vauvan syntymää odotellessa ja Kuopuksen syntymäpäiviä järjestellessä.

(olipas muuten sekava kirjoitus! tämä on tätä "liikaa ajatuksia, mistään ei saa kiinni" -problematiikkaa. yritän seuraavaksi pysyä paremmin aiheessa. pahoitteluni!)