Suurin osa ihmisistä varmaan tuntee käsitteen kansalaisen perustaidot. Nehän ovat suuresti riippuvaiset siitä, mitä osa-aluetta kulloinkin tarkastellaan. Ne voivat liittyä sosiaaliseen kanssakäymiseen, opiskeluun, työnhakuun tai vaikkapa medialukutaitoon. Minäkin olen laatinut oman listani asioista, joiden ajattelen kuuluvan lasten perustaitoihin - sitten jossain vaiheessa. Ehkä enempikin voitaisiin puhua taidoista, jotka mielestäni kuuluu omaksua lapsuudessa, ennen teinivuosia.

Nämä eivät ole mitään tärkeitä kehityksellisiä taitoja. Nämä ovat niitä toisella sijalla tulevia asioita, joita kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa harrastetaan siinä määrin, että niiden osaaminen on melko itsestäänselvää. Tässä kohtaa on kuitenkin todettava, että näiden asioiden itsestäänselvyys ei olekaan aivan yhtä kattavaa kuin joskus ajattelin.

Neljän kohdan listaani kuuluvat mielestäni suomalaiseen ulkoilmaelämään kuuluvat perustaidot: luistelu, hiihto, pyöräily ja uiminen. Yhdessäkään näissä ei oleteta lapsen olevan kiinnostunut asiasta kuin perustaitoihin hankkimiseen saakka. Ei tarvitse harrastaa lajia, ei tarvitse oppia mitään kikkakolmosia. Ainoastaan hallita se perustaito, jolla pärjää.

Luistelu ja hiihto olivat mielestäni koululiikunnan hirveimpiä osasia. Toki vihasin koululiikuntaa noin niin kuin ylipäänsä, mutta nuo erottuivat joukosta suurinhokkeina. Vapaa-ajallani taas pidin molemmista, erityisesti hiihdosta. Luistelusta en koskaan oppinutkaan mitään perustaitoja kummempaa. Osaan kuitenkin edelleen sen verran, että voin milloin vain lähteä terät jalassa jäälle, pysyn pystyssä ja pystyn valitsemaan niin liikkeen suunnan kuin nopeudenkin itse. Ja osaan jarruttaa ilman kaatumista tai seinään törmäämistä. Hiihto sitten taas on edelleen laji, josta tosissani nautin. Harmillisesti vain sen harrastaminen on jäänyt miltei nollaan olosuhteiden pakosta. Milloin viimeksi oli sellaiset ladut, että niillä saattoi hiihtää? Sen viikon tai kaksi talvessa...

Uintia olen rakastanut ihan aina. Pienestä pitäen vesi on ollut minun elementtini. Opin uimaan varsin pienenä, mikä oli sikäli hämmentävää, koska pääsin uimaan vain kesäisin. Ei minua voinut kuvitellakaan vievänsä uimahallin altaaseen. Ihoni olisi tulehtunut, kuoriutunut ja ollut viikkokausia kipeä sellaisen reissun jälkeen. Järvivedet ovat minulle siis edelleen se tutuin ja luonnollisin ympäristö pulikoimista harrastaa. Nykyään uimahallitkaan eivät enää aiheuta kovin aggressiivisia ihoreaktioita, kunhan rasvaan asianmukaisesti käynnin jälkeen. 

Pyöräily on sitten taas enempi ollut siirtymistä paikasta toiseen kuin mikään intohimo. Se vain on ollut maalla täysin itsestäänselvyys. Kävellen kestäisi liian kauan kulkea esimerkiksi kouluun, kun pyörällä sinne hujahtaa parissa kymmenessä minuutissa. Näin aikuisenakin pyöräily on minulle luontevaa ja jossain vaiheessa opin jopa ajattelemaan sitä eräänlaisena harrastuksena, vaikka pääsääntöisesti se edelleen on pelkkää kulkemista.

Kumpikin pojista osaa uida auttavasti. Missään nimessä he eivät vielä toviin voi kuvitellakaan uivansa ilman äidin haukankatsetta, mutta kyllä he pysyvät pinnalla uiden. Matkat eivät ole pitkiä ja loppu menee usein melkoiseksi räpiköimiseksi lasten väsyessä, mutta alku on oikein hyvällä mallilla.

Molemmat lapseni osaavat hiihtää. He ehtivät omaksua tuon perustaidon niinä kahtena talvena, kun kehitystaso ja lumisuus riittivät hiihdon opetteluun. Viime talvena taisivat ehtiä suksien päälle neljästi... Esikoinen osaa myös luistella, Kuopuksellakin taidot ovat siinä ja siinä, että voisi sanoa osaavansa. Luistelussa lasteni erot tulivat ensimmäisen kerran kunnolla näkyviin. Esikoinen on luonnostaan kömpelö, hänellä on huono motoriikka, vaikka tasapaino onkin varsin hyvä, Hän kuitenkin sinnikkäästi harjoittelee ja yrittää kaikkensa. Kuopus taas on aina ollut liikunnallinen, hänellä on loistavat motoriset valmiudet ja tasapainoaisti vailla vertaa. Mutta hän ei viitsi opetella, ei näe vaivaa. Jos jokin tuntuu haastavalta, hän luovuttaa ja tekee jotakin, jossa jo kokee olevansa hyvä.

Kuopuksen on oltava itsensä hyvin kiinnostunut ja motivoitunut, jotta hän viitsii opetella. Hänen on saatava jo harjoittelusta itselleen jotain, jotta hän jaksaa yrittää yhä uudelleen. Tunnistan tästä piirteestä itseni. Esikoinen taas on niin perfektionistinen, että hän hakkaa päätään vaikka kiviseinään, jos ajattelee sen parantavan hänen suoritustaan jotenkin. Itse asiassa tämäkin piirre on peritty minulta, joskin minulla se esiintyy huomattavan paljon kapeammalla alalla. Minä ajattelen, että JOS teen jotakin, teen sen ainoastaan pirun hyvin. Esikoinen taas tekee kaikkea JA kaiken tulee onnistua pirun hyvin. 

Esikoinen oppi parissa viikossa polkemaan pyörällä, kunhan ensin oli saavuttanut kaikki siihen vaadittavat taidot. Suurimpana hidasteena hänen oppimisessaan silloinkin oli huono epäonnistumisen sietokyky. Esikoisen on aina hyvin vaikea ymmärtää, että epäonnistuminen kuuluu oppimiseen ja ilman epäonnistumisia ei tapahdu oikeaa oppimista. Tätä hänelle olen kyllä hokenut ja toitottanut jo muutaman vuoden ajan. Nykyisin Esikoinen polkee parikymmentäkin kilometriä ilman kummoisia taukoja.

Kuopuksella olisi kaikki pyöräilyyn vaadittavat taidot - vaan ei minkäänlaista kiinnostusta. Kuopus on suorastaan hurmaava, kun häntä tukee polkupyörän taakse asennetusta työntöaisasta, päästää irti - ja poika vain kaatuu suoraan kyljelleen maahan. Ei minkäänlaista yritystä pysyä pystyssä. Kaatuminen ei haittaa poikaa ollenkaan, hän vain nauraa ja nousee takaisin ylös. Tätä voi sitten tehdä vaikka koko lenkin, jos äidin hermot kestävät. Saavutettu hyöty on kuitenkin puhdas nolla.

Olemme puhuneet Kuopuksen kanssa siitä, miksei hän halua pyöräillä. Hän ei vain halua. Se ei kuulemma ole kivaa. Juokseminen on kivempaa. Tämän ymmärrän sikäli, että poika kyllä jaksaakin juosta kilometritolkulla pyöräilevän veljensä vierellä. Mutta eikö nyt kuitenkin pitäisi se pyöräilykin opetella?

Nyt olemme tehneet Kuopuksen kanssa sopimuksen. Hän saa kokeilla veljen pyörällä ajamaan opettelua, jos se vaikka sillä maistuisi paremmalta. Kuopus ei ollut mitenkään innostunut, mutta suostui yrittämään. Nyt pitäisi vielä saada isä mukaan lenkille, koska minusta ei tällä hetkellä ole pitämään vinossa asennossa kiinni Kuopuksen pyörästä ja hölkkäämään vierellä. Laukaisee melkoiset supistukset! Ja ihan vielä ei sinne sairaalaan kuitenkaan pitäisi olla asiaa...

En ole koskaan ennen tavannut lasta, joka ei vain halua pyöräillä. Sanokaa nyt joku, että teistä kuulostaa tutulta! Olen kyllä tavannut lapsia, joilla on niin heikko motoriikka, ettei pyöräily ilman tiettyjä apukeinoja onnistu. Olen tavannut lapsia, joilla on niin huono fyysinen kunto, ettei pyöräily innosta. Mutta että kehitykseltään normaali, fyysisesti kovakuntoinen lapsi ei halua...?! 

Eihän tässä voi muuta kuin todeta kuin että kaikkia ei vain kiinnosta samat asiat. Vaan en aio luovuttaa, kyllä tämäkin lapsi vielä oppii pyöräilemään! Sitten kun perustaito on hankittu, minun puolesta juoskoon kaikki matkat, jos kerran haluaa.