On normaalia, jopa tavallista, että odottaja käy mielessään lävitse kaikki mahdolliset kauhuskenaariot odotuksen loppupuolella. Jos näitä huolia ruokitaan pienilläkin tiedonmuruilla, jotka pahimmassa mahdollisessa tapauksessa viittaavat ongelmiin... 

Vaikka kuinka yritin työntää kaikki synkät ajatukset pois mielestäni, en siihen koko aikaisesti kyennyt. Vointini huononi huomattavasti lasketun ajan lähestyessä ja suuri osa päivistä meni sohvalla istuskellen - siinä oli totisesti aikaa murehtia! Mietin yhä uudestaan ja uudestaan kaikkia raskauden aikana ilmenneitä ongelmia, alun verenvuotoa aivan erityisesti, mutta myös sikiön vähäistä liikkumista ja pienikokoiseksi arviointia. Niitä ongelmiahan oli oikeasti todella vähän ja niistäkin kaikki verenvuotoa lukuunottamatta liittyivät minun vointiini. Sikiön vähäinen liikkuminen oli sitten kuitenkin vain temperamenttipiirre, ei oire. 

Kuten jo ennen synnytystä kirjoitin, kävimme mieheni kanssa lävitse niitä huonoja vaihtoehtoja, mutta yritimme (etenkin mies yritti) aina päättää keskustelut pohtien kaikkia niitä positiivisia asioita, joita edessä oli. Ainoastaan yhtä asiaa emme kumpikaan saattaneet sanoa ääneen: Mitä jos vauva kuolee ennen kuin edes syntyy. Tai heti syntymänsä jälkeen. Tai synnytyksen aikana. 

Hieman ennen meidän laskettua aikaa tuttavapiiriäni kohtasi suuri suru. Kaverini kolmikuinen vauva löytyi yöllä elottomana pinnasängystään. Meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin, mutta kaverini vauva syntyi jo ennen juhannusta. Merkittävän ennenaikaisena siis. Hän oli kotiutunut vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, terveenä ja hyvinkasvavana vauvana. Kun meidän laskettu aikamme oli lauantaina, kaverin vauvan hautajaiset olivat sunnuntaina. Tämä kokemus kummittelee mielessäni ajoittain yhä, mutta etenkin ennen vauvan syntymää en voinut olla ajattelematta asiaa. 

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kenellekään luvata mitään ja kaikki on menetettävissä milloin tahansa. Ainoastaan yksi pysyy: Rakkaus. Takerruin siihen ajatukseen henkeni kaupalla viimeisinä päivinä. Mitä ikinä tapahtuisi, olen rakastanut pientä vauvaani äärettömän paljon ja olisin valmis tekemään mitä hyvänsä hänen eteensä. Sen enempää en voinut tehdä, vain rakastaa. Ja toivoa. Voi, kuinka minä toivoinkaan!

Samaan aikaan kun valaa itseensä uskoa terveestä vauvasta, joka syntyy ilman suurempia ongelmia, kävin läpi niitä muita vaihtoehtoja. Valmistauduin siihen, ettei syntyvä lapsi välttämättä ole terve siinä mielessä kuin me useimmiten asian puhekielessä käsitämme. Oikeastihan esimerkiksi down-lapsi ei ole sairas. Hänellä on ominaisuus. Oli hyvin vaikeaa ja raastavaa jakautua sillä tavalla kahtia. Toisaalta minun oli pakko uskoa kaiken käyvän parhain päin, toisaalta myös ikävä todellisuus piti ottaa huomioon.

Mutta kun asian oli saanut tehtyä itselleen selväksi, alkoi viimein helpottaa. Kun ymmärsin, että myös kehitysvammaisen lapsen syntyminen on kaiken kääntymistä parhain päin, saatoin jo melkein rauhoittua. Edelleen mielessä kummitteli pelko siitä, ettei vauva selviä elossa syliin saakka.

Kaikki nämä päässäni vellovat ikävät ajatukset vaikuttivat luonnollisesti minun mielialaani ja jaksamiseeni. En ollut likikään niin hyvä äiti kahdelle pojalleni noina synnytystä edeltävinä päivinä kuin mitä olisin halunnut olla. Selitin heille uudestaan ja uudestaan, miksi äiti on niin kenkulla tuulella ja yritin tottakai olla oma itseni aina, kun siihen suinkin oli energiaa. Onneksi mies oli lomalla ja saattoi pelastaa koko meidän arkemme. On se vaan uskomaton mies! Pyörittää arkea, huolehtii kahdesta pojasta ja sen lisäksi vielä hoitaa viimeisillään raskaanaolevaa vaimoaan JA kestää vaimon kiukkukohtaukset, itkut ja raivarit. Mainitsin hänen ollaan lomalla... Niin, hän ei siis käynyt työpaikalla tuona aikana.

Lopulta tätä vauvaa synnytettiin nelisen viikkoa. Supistukset alkoivat, kun raskaus oli edennyt viikolla 37 ja raskaus oli täysiaikainen. Ja ne jatkuivat etenkin yöaikaan aina siihen saakka, kunnes synnytys sitten ihan oikeasti käynnistyi ja vauva syntyi. Ei liene yllättävää, että olin myös fyysisesti aivan lopussa, kun viimein pääsimme tositoimiin. Öisin en saanut nukuttua supistuksilta, päivisin en ehtinyt tai pystynyt lepäämään kuin ajoittain. 

Mutta itse synnytys onkin jo aivan oma tarinansa :) 

Kirjoitan varmasti kaikki huippukohdat auki kunhan tässä keräilen itseni ja pääsen kiinni tähän kirjoittamiseen. Alkuun saatte kuitenkin pikakelatun version kaikesta, mitä on ehtinyt tapahtua: 31.8.2015 perheeseemme syntyi pieni tyttövauva. Hän on täydellinen, kaunis ja ennenkaikkea aivan terve prinsessainen :) Syntymäpainoa 3455g ja pituutta 50cm. Hän syntyi raskausviikolla 41 +2. 

Synnytys kesti kaikkineen kahdeksan tuntia ja teki paljon enemmän kipeää kuin edelliskerta. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja vauva saatiin saatettua maailmaan ilokaasun voimin. Synnytyksen jälkeen kaikenlaista vaivaa ja komplikaatiota kyllä ilmeni ihan riittämiin. Istukka oli hyvin repaleinen ja kätilö varoitteli jo synnytyssalissa sen voivan aiheuttaa vaikeuksia myöhemmin... Mutta siitä seikkailusta lisää myöhemmin. Oli se sen verran repivää, että tahdon ikuistaa sen tekstiin huolella ja suurella tunteella! ;) 

Kotiuduimme vauvan kanssa kolmantena päivänä synnytyksestä, vauvan ollessa kahden vuorokauden ikäinen. Jo edellä mainittujen komplikaatioiden vuoksi imetyksen kanssa oli ongelmia ja kahden ensimmäisen viikon aikana vauva sai vaihtelevasti lisämaitoa. Kolmen viikon ikään mennessä olimme taistelleet itsemme täysimetykselle ja nyt vauva kasvaa oikein hienosti ihan omavaraisesti tuotetulla tavaralla.

Isoveljet ovat ottaneet pikkusiskon hyvin vastaan. Ylpeys on silminnähtävää ja mustasukkaisuutta ei juurikaan ilmassa ole ollut. Tottakai pojat reagoivat, kun äidin ajasta leijonan osa menee vauvan kanssa olemiseen, mutta ainakin toistaiseksi olemme saaneet käsiteltyä keskusteluin nämä tunteet. 

Raskauden viime metreillä elämässä oli muutakin mullistavaa, Esikoinen aloitti koulutiensä ja Kuop.... Siis Keskimmäinen(!) ryhtyi esikoululaiseksi. Nämäkin uudet elämänvaiheet ovat ehdottomasti kertomisen arvoisia, mutta valitettavasti en saanut niitä puettua sanoiksi kaikkien niiden raskautta ja vauvaa koskevien huolien vuoksi. Niistäkin lisää siis myöhemmin.

Vauva-arki on vihdoin saatu sellaiselle mallille, että minulla on mahdollisuus irroittaa käteni vauvasta hetkittäin muuhunkin kuin aivan pakollisiin kotitöihin, joten... Olen palannut linjoille! :) Toivottavasti jatkatte lukemista yhtä runsaslukuisina kuin tähänkin saakka <3

Tämäkin postaus jäänee varsin lyhyeksi, ihan vain ajatusten katkonaisuuden ja olon epämääräisyyden vuoksi. Toivon, etteivät nämä minitekstit jää tavaksi, mutta näillä mennään, mihin juuri nyt kyetään.

Vauva vaikuttaisi edelleen olevan pienikokoinen. On kyllä kasvanut, ihan omalla käyrällään siellä alakäyrillä. Painoarvioksi tuli nyt 2900g, raskausviikolla 38 +6. Painoarvion taas katsotaan olevan luotettava kymmenen prosentin tarkkuudella. Jos siis ajatelleen, että vauva olisi nyt noin kolmikiloinen, heitto painoarviossa voisi olla 300g suuntaan tai toiseen. 3,3kg painava vauva ei näillä viikoilla ole mitenkään pienikokoinen - toisin kuin 2,7kg olisi. 

Muuten vauvan koko vastasi suunnilleen raskausviikolla 36 olevaa sikiötä. Päänympärystä ja reisiluuta mitattaessa tämä arvio siis. Senkin suhteen kasvu on ollut johdonmukaista edelliseen kontrolliin verraten.

Koko ajan on pidettävä mielessä, että kyseessä ovat pelkät arviot ja vauvat ovat varsin erilaisia rakenteeltaan jo ennen syntymäänsä. Kiveen hakattuja tietoja ei siis saada. Kaikki selviää kunnolla vasta, kun vauva on syntynyt. 

Minulla on tapana huolestua hyvin vähästä, tehdä varsin pitkälle meneviä päätelmiä ja huolestua sitten vielä vähän lisää. Tähän ketjuun sisältyy myös kaikkein pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon varautuminen. Ennen eilistä lääkärikäyntiä vuorottelin kahden eri huolen välillä: Vauva on sittenkin aivan järkyttävän suurikokoinen versus vauva ei kasva ja jokin on siinä mielessä pielessä.

Lääkäri oli edelleenkin sitä mieltä, että joka tapauksessa mistään suurikokoisesta vauvasta ei puhuta eikä vauva sellaiseksi enää ehdi kasvaakaan, vaikka kuinka ottaisi vauhtia kasvuunsa. Joten täytynee yrittää nyt luopua tuosta jättivauvapelosta. Toisaalta se olisi helpompi pelko kuin tämä, jonka aivan itse olen kehitellyt sen tilalle...

Mistä vauvan pienipainoisuus voi johtua, kun puhutaan täysiaikaisesta vauvasta? Suurin ja yleisin syy on puhtaasti geneettinen. Toiset ovat pienempiä kuin toiset. Toiset saavat pienempiä vauvoja kuin toiset. Odottajan terveydentila vaikuttaa tietenkin myös, aivan samoin kuin istukan toiminta. Suurin osa pienipainoisina syntyvistä vauvoista on täysin terveitä, niin sanotusti normaaleja vauvoja vailla minkäänlaisia kehityksellisiä viiveitä tai haasteita. 

Mutta myös kromosomipoikkeavuus altistaa pienipainoisuudelle. Tunnetuin esimerkki tietenkin Downin syndrooma. 

Tätä olen nyt siis pyöritellyt mielessäni ja miehellenikin aiheesta avautunut. Mitä jos me saadaankin down-lapsi? En voi väittää, etteikö ajatus ahdistaisi tai ettenkö toivoisi huolen olevan turha. Kuitenkin realistisesti ajatellen kyseessä on häviävän pieni todennäköisyys eikä down ole mikään maailmanloppu. Kukaan ei voi taata kenellekään, että tulossa on 100% terve ja normaali lapsi. Ennen kaikkea kukaan ei voi antaa takuita siitä, että pysymme terveinä.

Tärkeintä on, että vauva voi tällä hetkellä hyvin ja kaikki näytti olevan juuri niin kuin pitääkin. Tärkeintä on, että vauva on odotettu ja takuulla rakas, oli meillä edessä sitten mitä tahansa.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että jos tulokas onkin tyttö - että jos pienikokoisuus selittyisi niinkin helposti.

Nyt odotan vielä entistäkin malttamattomampana synnytyksen käynnistymistä, jotta saisimme tietää ja voisin siirtyä päämäärättömästä huolehtimisesta ja murehtimisesta konkreettiseen vauvanhoitoon ja ratkaista ongelmat sitä mukaa kuin ne tulevat todeksi. Valitettavasti viikon kestäneet yölliset supistelut eivät olleet kypsyttäneet kohdunsuuta yhtään lisää. Tilanne siis alapäässä on sama kuin reilu viikko sitten lääkärin tutkiessa. Kahdelle sormelle auki, kaulaa jonkun verran...

Perjantaiaamusta lähtien vatsani on ollut todella pahasti sekaisin, mikään ei oikein pysy sisällä ja tulee suorilta käsin läpi. Sen tarkempaan kuvailematta: Onneksi valitsin vessaan niin iloiset tapetit, nyt niitä saa tuijotella urakalla ja monta kertaa päivässä! Perjantaina alkoivat myöskin yölliset supistukset, jotka estävät tehokkaasti nukkumisen. Supistukset eivät kuitenkaan säännöllisty ja loppuvat aamuyöstä.

Perjantaina myös limatulppa irtosi kokonaan. Sitähän ehti jo hetkeksi innostua ja kuvitella, että kohta sitä mennään sairaalaan! Pyh, pah ja turha toivo.

Alan olla melkoinen nukkuneen rukous ja suurimman osan ajasta todella nälkäinen sellainen. Syöminen ei kuitenkaan varsinaisesti houkuttele, se kun tietää pitkällistä wc-sessiota. Valitettavasti myös pinna kiristyy.

Turvotusta on aivan hirvittävästi. Erityisesti iltaisin jalkojen iho tuntuu kiristävältä, päivisin ongelmia tuppaa olemaan lähinnä sormien kanssa. Käden nyrkkiin pusertaminen on vaikeaa eikä tunnu millään mittapuulla houkuttelevalta. Raskausmyrkytyksen oireita ei kuitenkaan ole ja turvotusta pystyy jonkin verran helpottamaan jatkuvalla vesitankkauksella. Jälleen yksi hyvä syy pysytellä lähellä kotia ja kotivessaa!

Ylihuomenna on jälleen lääkäriaika äitiyspolille ja todella, todella toivon, että lääkäri päättäisi käynnistää synnytyksen.

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, minulla on takana yksi imetyspettymys, jota seurasi onnistunut korvikeruokinta sekä yksi erittäin onnistunut puolitoistavuotinen imetyskokemus. Sekin on jo tullut todettua, että jos vain voisin yksinkertaisesti valita, imetänkö vai ruokinko pullolla, valitsisin vailla pienintäkään epäilystä imetyksen. Harmi, ettei tätä(kään) asiaa voi valita vaan on elettävä kunkin tilanteen mukana parhaalla mahdollisella tavalla.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ottaa mukaan mieheni perspektiivin, toki minun kirjoittamanani. Miestäni kun ei kiinnosta suoraan jakaa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ulkopuolisten kanssa. On kylläkin antanut minulle luvan avautua aiheesta täällä, omassa blogissani.

Mieheni on siis myötäelänyt yhden imetyspettymyksen ja sitä seuranneen onnistuneen korvikeruokinnan sekä yhden puolitoistavuotisen, erittäin onnistuneen imetyskokemuksen. Hänellä on siis niin ikään kokemusta molemmista vaihtoehdoista.

Sanotaan, että pulloruokinta on isän kannalta hyvä asia. Että isä ja vauva pääsevät näin luomaan aiemmin omaa sidettään äidistä riippumatta. En ymmärrä, miten ruokinta millään tavalla edistää tai estää siteen muodostumista. On aina isän itsensä asia ottaa oma roolinsa lapsen elämässä ja luoda suhde häneen. Riippumatta siitä, miten lapsi ruokitaan. Jos oletetaan, että pulloruokinta olisi avain onnistuneeseen isä-vauva-suhteeseen, tullaan samalla oletetuksi, ettei äiti-vauva-suhde voi olla täydellinen ilman imetystä.

Tottakai imetys on paljon muutakin kuin ruokintaa. Sehän siinä on yksi parhaista tekijöistä! Imetys on samalla läheisyyttä, turvallisuutta, hoivaa ja hellyyttä. Mainitkaa näistä edes yksi, joka olisi riippuvainen imetyksestä. Mainitkaa yksi, jota vanhempi ei kykena antamaan ilman, että ruokkii lasta samalla. Mieheni ja Esikoisen suhde on todella hyvä ja läheinen - mutta sillä ei ole mitään tekemistä pulloruokinnan kanssa. Samoin mieheni ja Kuopuksen suhde on todella hyvä ja läheinen - jälleen kerran täysin riippumatta siitä, että Kuopus suorastaan asui tissillä jossain vaiheessa.

Isän ja vauvan suhde syntyy läheisyydessä, kontaktissa, yhdessä olemisessa. Aivan niin kuin kaikki muutkin suhteet. Mikään suhde ei vaadi ruokintaa ollakseen hyvä, turvallinen ja rakastava. Toki ruokinnalla on merkityksensä hoivasuhteessa, mutta ihanko oikeasti joku kuvittelee ensimmäisen puolen vuoden ruokintatavan olevan jonkinlainen määrittävä tekijä koko loppu elämän kestävässä suhteessa?

Jos joku ei jo ymmärtänyt, tässä perheessä ei todellakaan uskota siihen, että pulloruokinta olisi oleellinen osa vanhemman ja vauvan vuorovaikutussuhdetta. Oleellista on, että vauva saa riittävästi laadukasta ravintoa JA hellää huolenpitoa. Tapahtuivat nämä sitten erikseen tai yhdessä. On tosin vielä kyseenalaistettava sekin, kuka kumma syöttää vauvaa tuttipullolla luomatta katsekontaktia, lepertelemättä, silittelemättä... Tällainen vanhempi olisi luultavasti aivan yhtä vähäisessä kontaktissa vauvaan, vaikka vanhemman tissi sattuisikin olemaan vauvan suussa.

Mieheni ei siis haikaillut itselleen vauvan ruokintamahdollisuutta Kuopuksen vauva-aikana. Hän kyllä muutoin osallistui erittäin aktiivisesti vauvan hoitoon ja oli läsnäoleva isä alusta saakka. Aivan niin kuin hän on tänäkin päivänä, molemmille pojilleen.

Olemme puhuneet imetyksestä paljon lähiviikkoina mieheni kanssa. Hän tulee kuitenkin olemaan se, joka mahdollistaa minun imetykseen keskittymiseni ja se, joka kantaa minulle ämpärikaupalla vettä juotavaksi. Mieheni on kiinnostunut imetyksestä ja siihen mahdollisesti liittyvistä haasteista. Hän on kiinnostunut keinoista selvitä eteen tulevista ongelmista ja niiden ennaltaehkäisystä. Hän on kysellyt oma-aloitteisesti paljon ja pohtinut asioita imetykseen liittyen. Tietoa hän ei aiheesta muuten hae, mutta ei sellaiseen ole tarvettakaan. Miksi mieheni menisi ensisijaisesti kyselemään asioita googlelta, kun hän voi ottaa asian puheeksi kanssani ja me yhdessä voimme asiaa pohtia?

Mieheni tukee tulevaa imetystä täysin. Terveydenhoitoalan ammattilaisena hän tietää varsin hyvin, mitkä ovat imetyksen hyödyt niin äidille kuin vauvallekin. Hän kannustaa minua ja rohkaisee luottamaan itseeni. Hän ilmaisee hyvin selvin sanoin, kuinka tärkeänä hän pitää sitä, että minä saan imettää niin kauan kuin haluan.

Ja sitten se, mikä monia mietityttää imetyksessä ja parisuhteessa - tai siis näiden keskinäisessä suhteessa. Miten mies kokee naisen rinnat silloin, kun niiden ensisijainen tehtävä on toimia vauvan ruokkijana? Aivan varmasti tämä on miehestä riippuvaista, mutta itse määrittelen kyllä sivistyneen miehen muun muassa sen kautta, miten hän kykenee ymmärtämään rintojen todellisen tehtävän. Eikä taaskaan kannata turhaan käsittää väärin. Minusta on ihanaa, kun mieheni kokee rintani kiihottavina, ovathan ne luonnostaan naisen erogeeninen alue (tosin mikäpä ei oikein kosketettuna ole!). Nautin siitä, miten mieheni kiihottuu rinnoistani ja miten hän pitää niitä kauniina. Silti se ei poista sitä tosi seikkaa, että pääsääntöisesti naisella on tissit vauvaa varten.

Imetyksen aikana minun on vaikea nauttia rinnoistani seksuaalisesti. Mieheni taas ei ole. Toki hänenkään ei tee mieli nuoleskella ja imeä niitä, mutta edelleen hän mieltää ne seksuaalisiksi ärsykkeiksi. Minusta se on ihanaa! Huolimatta siitä, että ainakin Kuopuksen varhaisina elinpäivinä minä liikuin kotona lähinnä ilman paitaa, tissit vilkkuen (ei mitenkään eroottisesti esillä ollen) ja niiden iho-ongelmista valittaen, mieheni kykeni innostumaan rinnoistani silloin, kun sen aika oli. Todellakaan en arvostaisi, jos mieheni kyyläisi himokkaasti ilmehtien rintojani niiden ollessa vauvan suussa, mutta kahden kesken suihkussa rintojen romanttismielinen hyväily ja ihailu kyllä hivelivät omanarvontuntoa ja ylläpitivät naiseutta.

Mieheni myös tietää sen, että minulle rinnat muuttuvat jossain määrin varsin epäseksuaalisiksi etenkin imetyksen alkuaikoina. Hän kunnioittaa tätä eikä yritä muokata ajatusmaailmaani millään tavoin. 

Kuitenkin minun - imetysfanaatikoksi leimatun hörhön - on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka esimerkiksi julkaisevat kuvia rinnoistaan imetyksen aikana. Siis julkaisevat. Netissä. Kaikkien nähtäville. Imetyskuvat ovat kerraan hellyyttäviä ja niiden julkaisussa en näe kerrassaan mitään kummallista. Kunhan se vauva tosiaankin on siinä tissillä. Mutta paljon näkee kuvia, joissa rinta on paljaana ja vauva puuhaa siinä tissin vieressä omiaan. Öh...?

Olenko ahdasmielinen, kun en ymmärrä tätä? Mahdollisesti, ehkä jopa luultavasti. Toisaalta eipä ole minun asiani, millaisia kuvia toiset itsestään nettiin laittavat enkä koskaan ole kokenut tarvetta tätä tällaiselle ihmiselle itselleen sanoa. Ihmettelen kuitenkin. Se rinta varmasti tuntuu - etenkin imetyksen alussa - hyvin epäeroottiselta ja sen esittely luonnolliselta. Mutta entäpä imetyksen päätyttyä? Miltä tuntuu vuosi tai kaksi imetyksen jälkeen tajuta, että on ladannut nettiin kuvia omista paljaista rinnoistaan?

En tiedä enkä suoraan sanoen halua koskaan sitä tunnetta kokea. Jos se edelleen tuntuu kuvan julkaisijasta hyvältä, ok. Sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Itse vain luultavasti havahtuisin häpeämään ja toivoisin voivani peruuttaa tekoni. Huomatkaa, että puhun nyt vain omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani. En tuomitse muiden tissikuvia, en missään nimessä. Ihmettelen vain.

Olemme keskustelleet mieheni kanssa tästä ilmiöstä ja kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos minä julkaisisin moisen kuvan vaikkapa Facebookissa. Mieheni naurahti ja totesi, ettei hän minua voi estää, mutta ei se hyvältä tuntuisi. Mainittakoon, että myös mieheni on julki-imetyksen kannattaja eikä tosiaan näe siinä vauvan julkisesti ruokkimisessa sen enempää mitään pahaa kuin eroottistakaan. Ja varmastikaan häntä ei häiritsisi piiruakaan, jos julkaisin kuvan, jossa vauva on tissillä eli tissiä näkyisi samoin kuin julki-imettäessäkin - käytännössä ei siis juuri lainkaan. 

Imetys herättää tosiaankin suuria ja monenlaisia tunteita. Melkeinpä kaikilla on siitä jokin mielipide, jos vähän pengotaan. Minä olen saanut kuulla hyvin vähän minkäänlaista kommenttia omista imetystottumuksistani, mutta minusta on hienoa, että mieheni olisi tarvittaessa valmis puolustamaan minua ja mielipiteitäni. Hän osaisi myös perustella valintamme perheenä ja toisaalta jättämään arvostelut omaan arvoonsa.

Liian usein saan kuulla, miten tuoreelle äidille lauotaan ihan hirveitä kommentteja imetyksestä, miten häntä ja hänen rintojaan epäillään, miten valintoja arvostellaan ja rohkaistaan tekemään toisin. Liian usein näissä kertomuksissa mukana on puoliso, joka ei saa suutaan auki puolustaakseen lapsensa äitiä. Pahimmassa tapauksessa puoliso itse on se pahin epäilijä, syyllistäjä... Heille kaikille haluaisin antaa kokemuksen siitä, mitä itse olen saanut. Kokemuksen miehestä, joka aidosti tukee, kannustaa ja rohkaisee imetyksessä.

Vähintäänkin haluaisin itse voida jotenkin tukea, kannustaa ja rohkaista heitä. Olen alkanut vakavasti harkita imetystukiäitiyttä...

Edelleen sanon, että on jokaisen äidin ja perheen valinta, miten vauvan ruokinnan hoitaa. Toivon, ettei kenenkään korvikkeita antavan äidin tarvitse kantaa syyllisyyttä tai epäonnistumisen tunteita valinnastaan. Mutta toivon, että jokainen, joka haluaa imettää, saisi siihen asianmukaista ja riittävää apua ja ohjausta, jotta homma ei kaatuisi ainakaan tiedon puutteeseen.

Minun mieheni on valmis pullorumbaan, jos tämä siihen menee. Me vain toivomme, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa :) 

Äitiyspolilla saa aina varautua ruuhkaan - hoitavathan samat lääkärit myös synnytysosaston. Ei tarvita montaakaan synnyttäjää osumaan samalle aikajänteelle, kun kaikkien aikataulut menevät uusiksi. Tällä kertaa oli lääkärin mukaan varsin kova ruuhka ja joka salissa synnyttäjä. Minun mielestäni tilanteen huomioonottaen ruuhka oli vähäistä ja aikatauluheitto varsin pieni. Esikoisen aikoina - silloin noin kahdeksan vuotta sitten - odottelimme huomattavasti kauemmin, muistaakseni viitisen tuntia. Toki näissäkin asioissa vaikuttaa kovasti se, millaisella asenteella itse on lähtenyt liikkeelle. Minä tiedän oikein hyvin, että ruuhkaa usein on ja varaudun siihen. Tällä kertaa minulla oli kesken jäänyt kirja mukana.

Aika oli varttia yli yhdeksän ja niihin aikoihin pääsinkin kätilön saattamana istumaan varttitunniksi "käyrille". Siis pieneen huoneeseen, jossa on kolme kappaletta koneita, joilla mitataan sikiön sykettä, liikkeitä sekä mahdollisia supistuksia. Minulta ei tällä kertaa supistuskäyrää otettu lainkaan, mutta eipä mitään supistuksia ollutkaan, joten turhaa se olisikin ollut. Kuuntelulaite on pyöreä, littana lätkä, joka kiinnitetään vatsan päälle joustavalla vyöllä. Normaalisti se pysyy aivan itsestään paikoillaan, mutta minun vauvani sattui pitämään juuri samaan aikaan jumppatuokiotaan ja jouduin pitelemään lätkää paikoillaan sormillani. Ajoittain sain myös metsästää sykkeitä uudestaan kuuluville, kun vauva kierähti uuteen asentoon.

Sykekäyrä näytti oikein hyvältä ja pääsin odottelemaan varsinaista lääkärikäyntiä. Lääkäriin pääsin vasta lähemmäs kello yhtätoista. Lääkäri pahoitteli ruuhkan aiheuttamaa viivästystä ja alkoi kysellä voinnista. Kerroin, että varsinaista fyysistä vaivaa minulla ei ollut, mutta henkisesti raskaus on ollut melkoisen raastava. Kerroin jatkuvasta huolesta, jonka sikiön vähäinen liikkuvuus aiheuttaa ja unettomista öistä. Kävimme pikaisesti läpi koko raskauden kulun, samoin edellisten raskauksien merkittävät tekijät. 

Minua jännitti etukäteen kovasti, millainen lääkäri olisi vastassa. Edellisen kerran (eli Kuopuksen kohdalla) tapaamani synnytyslääkäri oli kovakourainen ja töykeä mies. Hän ei halunnut keskustella mistään, teki vain pikaisen sisätutkimuksen, arvioi sikiön koon ja se oli siinä. Hänen tekemänään sisätutkimus teki todella kipeää ja minulle tuli suorastaan pahoinpidelty olo. Moni nainen varmasti tietää, miten helposti sisätutkimus saadaan tuntumaan enemmän henkiseltä kidutukselta kuin lääketieteelliseltä tutkimukselta. Enkä edes myönnä olevani erityisen herkkä näissä asioissa!

Tällä kertaa vastassa olikin sitten aivan päinvastainen kokemus. Keskustelu oli hyväntuulista, mutta asiapitoista, potilasta kunnioittavaa ja minulle tuli voimakas kokemus siitä, että minut otettiin huomioon kokonaisvaltaisesti. Keskustelun ja kysymysten jälkeen tunnelma oli leppoisa ja pystyin riisumaan housuni vailla sen kummempaa hermostuneisuutta. Aluksi tehtiin sisätutkimus. Lääkäri totesi kohdunsuun olevan kaksi senttiä auki, mutta kaulaa on vielä jonkin verran. Kypsymistä on siis tapahtunut enkä ole aivan turhaan kärvistellyt ajoittain kipeidenkin supistusten kanssa.

Seuraavaksi aloitettiin ultraäänitutkimus vatsanpeitteiden päältä. Höpöttelin lääkärille, miten toivoisin melko varhaista synnytyksen käynnistystä lasketun ajan jälkeen, jotta vauva ei ehtisi kasvaa aivan hillittömiin mittoihin. Jos joku ei muista tai ole bongannut edellisistä kirjoituksistani: Minä todellakin pelkään odottavani suurikokoista vauvaa, jonka synnyttäminen tuottaa hankaluuksia ja sisältää moninkertaiset riskit. Lääkäri naurahti ja totesi, että ei hän kyllä suurikokoista tästä sikiöstä saa mitenkään.

Koitti hetken hiljaisuus, kun minä pureskelin mielessäni lääkärin sanoja ja lääkäri jatkoi mittojen ottamista. Sitten lääkäri sanoi, että hänestä sikiö vaikuttaa pikemminkin hyvin pienikokoiselta. Raskausviikkoja oli tutkimuksen aikaan 37 +4 ja raskaus siis täysiaikainen. Ensimmäiset mittaukset antoivat reilusti alle 2,5 kilon tuloksia. Myös päänympärys oli pieni ja sikiön kokoarvio viittaisi pikemminkin raskausviikkoon 35. Sikiö kuitenkin oli sopusuhtainen eikä mitään varsinaisesti huolestuttavaa löytynyt. Lääkäri totesikin, että jos edelliset lapseni olisivat olleet samankokoisia, hän ei pitäisi tilannetta lainkaan epänormaalina. Nyt tilanne kuitenkin poikkesi edellisistä ja siksi hän suosittelee seurantaa äitiyspoliklinikalla.

Viimeiseksi ultrassa tarkistettiin napanuoran virtaukset, josko ne selittäisivät sikiön pienen koon. Virtaukset olivat kuitenkin kunnossa, suorastaan oikein hyvät. Lapsivettä oli normaalisti, mutta kuitenkin vähänlaisesti. Lääkäri totesi lapsiveden määrän korreloivan sikiön kokoon. Pienikokoisilla sikiöillä on vähemmän vettä kuin suurikokoisilla, joten se ei lääkäriä huolestuttanut. Mahdollista kuitenkin on, että lapsivettä tihkuisi jo hieman - onneksi sitä muodostuu myös lisää jatkuvasti!

Kaikki oli siis kunnossa, me vain odotamme varsin pienikokoista vauvaa. Suurimmilleen kokoarvioksi saatiin lopulta 2640g. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyse on vain arvioista ja sikiön mittasuhteet vaikuttavat suuresti myös. En tosin enää osaa odottaa viisikiloista, mutta voisin aivan hyvin vauvan ylittävän jo nyt kolmen kilon rajapyykin. 

Seurantaan tässä kuitenkin päästiin, nimenomaan tuon pienikokoisuuden vuoksi. Seuraavan kerran käymme käyrillä sunnuntaina ja seuraava lääkäriaika on varattu ensi viikon perjantaiksi. Jos sunnuntaina kaikki näyttää edelleen hyvältä, vauva saa jatkaa kasvuaan kohdussa. Jos jotakin epäilyttävää ilmenee, synnytys käynnistetään jo silloin. Perjantaina tarkistetaan sikiön kasvu ja luultavasti synnytystä lähdetään jo silloin käynnistelemään.

Minä tosiaan toivoin, ettei raskauden annettaisi mennä kovin paljoa yli lasketun ajan. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei tarvitse odottaa laskettuun aikaan. Toisaalta jos sikiö kasvaa omalla käyrällään perjantain lääkärikäyntiin saakka tasaisesti, voi hyvinkin olla, ettei synnytystä katsota tarpeelliseksi käynnistää. Sen näkee sitten.

Ja ainahan on mahdollista, että synnytys käynnistyy tässä viikon aikana ihan itsekseenkin! :) Luonnollinen käynnistyminenhän se paras vaihtoehto olisikin ja nyt ainakin sain lääkärin siunauksen yrittää kotikonstein synnytyksen käynnistymistä edistää. Lääkärikin "teki minulle epämiellyttävän palveluksen", hänen omia sanojaan lainatakseni, sisätutkimuksen yhteydessä stimuloimalla kohdunsuuta sormillaan. Tuntuu muuten aina yhtä inhottavalta se!

Verenpaineet olivat muuten edelleen oikein hyvät, 116/62, vaikka aamulla polille lähtö olikin varsin tapahtumarikas. Meidän vasta maanantaina korjaamolla ollut automme ei nimittäin lähtenyt kotipihasta mihinkään. Mutta en nyt jaksa niihin tapahtumiin palata... 

Harrastimme mieheni kanssa seksiä eilisiltana. Seksuaalisuus raskausaikana on sinällään jo kiinnostava aihe, josta voisin puhua ja kirjoittaa vaikka ties kuinka pitkät pätkät... Mutta ei mennä siihen nyt. Seksi ei todellakaan ollut mitenkään fyysisesti raskasta tai sisältänyt akrobaattisia temppuja. Uskokaa tai älkää, minusta ei sellaiseen yhdyntään tämän vatsan kanssa kertakaikkiaan ole. Molemmilla oli kuitenkin mukavaa ja se lienee pääasia :)

Session jälkeen käväisin pikipäin pesulla ennen sänkyyn palaamista ja yöunien nukkumista. Uni ei vain meinannut tulla, vaikka olo olikin mukavan raukea ja rentoutunut. En osaa kuvailla, miltä minusta tuntui, muuten kuin toteamalla, että "siellä alhaalla" oli "tuntemuksia". Minuun ei sattunut, supistuksia ei tullut. Mutta olin jotenkin normaalia tietoisempi alapäästäni ja kaikesta siihen liittyvästä. Kesti pari tuntia ennen kuin uni vihdoin vei mennessään.

Aamulla sitten suorinta tietä vessaan, niin kuin aina nykyään. Ennen laitoin ensimmäiseksi aamulla lapsille puuroveden kiehumaan ja itselleni maitoa mikroon lämpenemään. Nykyään ei rakko aamuisin kestä minkäänlaisia kiertoreittejä vaan heti pystyasentoon noustessa on mentävä pissalle. Pyyhkiessä huomasin, että paperiin jäi sellainen pieni limaklöntti.

Kooltaan ei tosiaan ollut mitenkään suurin suuri, oikeastaan hyvin pieni. Edellisen synnytyksen lähestyessä limatulpan irtoamisesta ei voinut erehtyä, kun paperiin jäi selkeä.. no limatulppa. Tämänkertainen oli kuitenkin korkeintaan osa limatulppaa, jos nyt edes sitä. Liman seassa oli aavistus rusehtavaa väriä, jonka oletan olevan verta.

Olen melko varma, että kyseessä oli pieni osa limatulpasta, mutta vannoa en uskaltaisi. Nyt tämän päivän onkin sitten joutunut pitämään pikkuhousunsuojaa, koska limaista vuotoa tulee varsin runsaasti. Kyse voi olla lisääntyneestä valkovuodosta, joka ei liity limatulppaan mitenkään. Tai sitten kyse voi olla limavuodosta ja limatulppa on lähtenyt liikkeelle. 

Limatulpan irtoamisesta voi mennä muutamia tunteja tai useampia viikkoja synnytyksen käynnistymiseen. Ainoa, mitä tästä voidaan päätellä, on, että kroppa valmistautuu tulevaan synnytykseen. 

Eniten minua oikeastaan kiinnostaakin limatulpan mahdollisen irtoamisen vaikutukset elämään. Joskus olen kuullut, ettei yhdyntä olisi enää suositeltua tulpan irtoamisen jälkeen, koska kohdunsuulla ei enää ole suojaavaa "limaestettä". Itse kuitenkin hieman kyseenalaistan tätä ajatusta. Siis mitä bakteereja yhdynnässä voisi kohdunsuulle joutua? Meillä ollaan varsin tarkkoja tuosta hygieniapuolesta noin yleensäkin. Lisäksi seksiä suositellaan kyllä harrastettavaksi ihan jo synnytyksen käynnistämistarkoituksissakin.. ;) 

Sitten taas uiminen... Se minun rakas harrastukseni, jota en tänä kesänä muutenkaan ole päässyt harrastamaan kuin kerran! Helteitä povataan olevaksi tulossa ja nyt minä en sitten saisikaan nauttia järvivedessä pulikoinnista... :( Kenelläkään tietoa asiasta? Neuvolastahan tätä on taas kysyttävä kuitenkin, mutta ajatuksia ja kokemuksia otetaan ilolla vastaan! :) Tietääkseni tulppa myös uusiutuu, jos synnytys ei lähdekään käynnistymään tulpan irtoamisen jälkeen? Missähän ajassa näin saattaisi tapahtua?

Limatulpan lisäksi minulla on toinenkin "oire", joka saa miettimään synnytyksen lähestymistä. En nimittäin tälläkään hetkellä voi istua tavallisella tuolilla vaan pomputtelen jumppapallon päällä. Alapää on lievästi sanottuna hellä! Myös asentorajoitteita alkaa olla. Jalat levällään tällaisessa laajassa kyykyssä istuminen jumppapallon päällä tuntuu hyvältä niin alaselässä, alapäässä kuin myös takapuolessa (häntäluussa lähinnä). Tavallisessa tuolissa jalat eteenpäin 90 asteen kulmassa istuminen sattuu kaikkiin edellä mainittuihin jopa niin paljon, ettei istumisesta tule mitään. Tällaista en muista kummastakaan edellisestä raskaudesta... Kuulostaako muista tutulta?

Toivon, että joko oireet vähenevät huomattavasti tai sitten synnytys käynnistyy mahdollisimman pian. Kunhan nyt se (uusi) täysiaikaisuusetappi saavutettaisiin. Lauantaina olisi se 37 +0, joten... Hittolainen, ei enää montaa tuntia! o.O

Kyllä, jo taas. Raskausviikkoja oli neuvolassa käydessä kertynyt 36 +3. Vastassa oli jo aiemmilta käynneiltä tuttu sijainen, jota ei enää sijaiseksi varsinaisesti mielläkään. Käynnistä jäi toisaalta käteen kovin vähän, toisaalta melkoisen paljon. 

Raskaus etenee normaalisti, ei mitään huolestuttavaa. Painoa nyt oli tullut TAAS minun mielestäni aivan liikaa, terveydenhoitajan mielestä ihan ok verran. Koko raskauden aikana painoa on kertynyt tähän mennessä 10,4kg. Huh!! Toivottavasti tuo paino lähtee suosiolla synnytyksen jälkeen. Toisaalta tiedän kokemuksesta, ettei paino ole niitä ensimmäisiä ajateltavia asioita itselläni, kun sylissä on pieni vastasyntynyt :)

Verenpaine oli minulle epätyypillisen korkea, mutta missään nimessä emme puhu oikeasti korkeasta verenpaineesta. 118/77 on odottajalle varsin hyvä verenpaine. Olen vain itse tottunut siihen, ettei yläpaine ihan hevillä nouse yli 115, joten jo kolmen mittayksikön nousu sai silmät suurenemaan hetkiseksi. Normaalisti nuo yläpaineet ovat tuolla alta 100-110 hujakoilla. Mutta ei siis mitään huolestuttavaa, yhtä kaikki.

Turvotusta on jonkin verran, mikä osaltaan selittää painonnousua. Lenkkarit alkavat tuntua nopeasti ikäviltä jaloissa, kaikkein parhaiksi odotusajan kengiksi ovat osoittautuneet halvat crocs-kopiot. Vaaleanpunaiset, tottakai!

Kohdunpohjankorkeus ei juurikaan ollut noussut edellisestä mittauksesta, nyt se oli 34cm. Tiesin sen jo ennen neuvolakäyntiäkin, mutta mitta sen todistaa aukottomasti: Vauva on jonkin verran laskeutunut. Kiinnittynyt ei vielä ollut, mutta eiköhän sekin tapahdu aivan lähiaikoina. Toisaalta uudestisynnyttäjän kohdalla on aivan tavallista, että synnytykseen saakka vauva liikkuu jonkun verran korkeussuunnassa ja kiinnittyy lopullisesti vasta synnytyksessä. Ilmeisesti tämä liittyy paikkojen löystymiseen? En ole aivan varma, joten älkää missään nimessä ottako tätä minään varmana tietona!

Vauvan syke oli siinä 150 kieppeillä, mutta kävi huomattavasti korkeammallakin vauvan pitäessä sopivasti omaa jumppatuokiotaan tutkimuksen aikana. Alkaa olla tapana tällä muksulla tehdä niin. Kotonakin liikkeitä laskiessa helpointa on, kun ottaa kotidopplerin hetkeksi käyttöön. Johan alkaa liikkeitä tuntumaan :) 

Omista opiskeluista on selkeästikin jo turhan paljon aikaa, koska elin vielä vanhentuneessa tiedossa: Raskaus on täysiaikainen sen kestettyä 38 +0 viikkoa. Olen tässä nyt kovasti yrittänyt totutella ajatukseen, että vauva syntyisikin täysiaikaisena jo raskausviikolla 37 +0. Maailma muuttuu! Toki suurin osa vauvoista syntyy plus miinus kaksi viikkoa lasketusta ajasta edelleen... 

Kävin tuossa viikko sitten laboratoriossa antamassa gynekologisen näytteen, josta tutkittiin, löytyykö minulta emättimestä streptokokki B-bakteeri. Tämä on aivan uusi tutkimus, jota kahden edellisen raskauden aikana ei tehty lainkaan. Jotenkin minulle heräsi hyvin vahva tunne, että kantaja olisin ja näinhän asianlaita tosiaan onkin. Tämä bakteerilöydös ei vaikuta muuten mitenkään, mutta saan heti synnytyksen käynnistyttyä antibioottitipan käteeni. Tällä torjutaan vauvan tartuntaa ja vakavia infektioita. Äidillehän tämä on käytännössä vaaraton.

Näin jälkikäteen on hyvä pohtia, johtuiko alkuraskauden verenvuotokin tästä streptokokki B-bakteerista. Se kuitenkin aiheuttaa verenvuotoja, keskenmenoja sekä ennenaikaisia synnytyksiä. Sikäli turhaa pohdintaa, mutta tämä kuitenkin voisi selittää aiemmin selittämättömän tapauksen.

Tässäpä olikin oikeastaan kaikki, mitä neuvolasta varsinaisesti jäi käteen. Näiden lisäksi sain kuitenkin käytyä keskustelua edessä olevasta synnytyksestä, imetyksestä ja odottavasta kiireisestä syksystä. Aion ehdottomasti tehdä aivan oman postauksensa siitä, miten ihanaa oli keskustella paitsi ammattilaisen, myös toisen erityislapsen vanhemman kanssa siitä, miten erityislapsi muuttaa arkea ja millaisia päätöksiä parisuhteessa ja jaetussa vanhemmuudessa joutuu tekemään, jotta arki erityislapsen kanssa rullaisi. Nämä kun ovat asioita, joita valitettavasti ei voi täysin ymmärtää ennen kuin itse on sen kokenut.

Ah, ja niin! Aivan lopuksi terveydenhoitaja kysyi, onko minulle varattu vielä yksi aika äitiyspolille. Hämmästyin ja vastasin kieltävästi. Terveydenhoitaja tiedusteli, onko ollut puhetta siitä, pitäisikö minun vielä käydä siellä. Ei ole ollut. Tai siis on sen verran ollut, että ei pitäisi olla tarvetta. Noh, terveydenhoitaja halusi kuitenkin laittaa minulle vielä lähetteen synnytystapa-arvioon ja antaa sairaalan päättää, ottavatko he minut vielä siihen tutkimukseen. Viikkojahan minulla periaatteessa on jo nyt liikaa. Yleensä arvio tehdään viikolla 35, ainakin täkäläisessä sairaalassa.

Tänään sitten tipahti postilaatikkoon kutsu käydä äitiyspolilla vielä tämän raskauden tiimoilta ennen synnytystä. Aika olisi seuraavana keskiviikkona. Jostain syystä minua jännittää aivan hirveästi! 

Olemme syöneet, kun on ollut nälkä. Ottaneet tarvittassa päiväunia. Valvoneet joinakin iltoina hurjan kauan (lue: kymmeneen). Todellista possut pellossa elämää. Ja se on ollut kauan kaivattua, ihanaa ja niin liki täydellistä kesälomaa kuin näillä säillä on mahdollista saavuttaa!

Nyt saa kuitenkin riittää. Alle kuukausi aikaa opettaa lapset menemään tuntia aikaisemmin petiin ja nukahtamaankin sinne. Alle kuukausi aikaa oppia heräämään aikaisin, herättää lapset, saada aamupala maistumaan (tätä taistelua en odota innolla!) ja alle kuukausi aikaa tehdä kouluaamuista rutiinia. 

Minä olen suorastaan natsimutsi, mitä tulee rutiineihin. Arvaatte varmasti syynkin: Erityislapsen kanssa niitä ihan aikuisten oikeasti tarvitaan, jotta elämä sujuu ja on kaikkien kannalta mukavaa. Toinen syy rutiinirakkaudelleni on ehdottomasti se, miten armollista sellainen kaavamainen toiminta on rättiväsyneelle zombiäidille. Poikien ollessa pieniä rutiinit pelastivat meidät. En joutunut ajattelemaan mitään, tein vain kuten olin tehnyt edellisinäkin päivinä. Ja kaikki rullasi mukavan letkeästi äidin silmittömästä väsymyksestä huolimatta,

En odota Kolmannen vauva-ajan olevan sen aurinkoisempaa kuin Esikoisenkaan. Valmistaudun siis jälleen kaikin tavoin siihen, että täällä kuljetaan parin kuukauden takaisilla silmillä suurin osa ajasta. Ja samaan aikaan on huolehdittava, että Esikoisen koulutaival alkaa mahdollisimman positiivisissa merkeissä. Kuopusta unohtamatta. 

Arvatkaapa kiinnostaako, jos meillä ei ihan joka päivä ehditä imuroida? Ei, ei todellakaan kiinnosta.

Tällä hetkellä pojat menevät viimeistään yhdeksältä nukkumaan. Se on ollut viikon verran aivan ehdoton takaraja. Nyt alan hilata tätä takarajaa vähitellen kohti kello kahdeksaa. Näin lapset saavat tarpeelliset kymmenen tuntia unta, kun heidät on herätettävä 6:30 arkiaamuisin. Kuinka tällainen hilaaminen sitten onnistuu? Meillä olisi kammottava virhe alkaa herättää lapsia aikaisemmin varhaisemman nukkumaanmenon toivossa. Kukaan ei jaksa Esikoista, joka on rättiväsynyt liian vähäisen unen vuoksi. Ei pitkäaikaisesti eikä tietäen, että se on ihan oma syy. 

Meillä hilaaminen tehdään siis tosiaankin aikaistamalla vähitellen nukkumaanmenoa ja antamalla lasten luontaisesti herätä aamulla aikaisemmin. Tämä taas edellyttää monin tavoin rasittavaa päiväaktiviteettia, jotta lapset todella ovat väsyneitä illalla. Liian lähelle nukkumaanmenoaikaa ei kuitenkaan voi rasitusta jättää, koska tuolloin kierrokset olisivat aivan liian korkealla nukahtamista ajatellen. Eli pyrin nyt sitten kaikki päivät aktivoimaan lapsia mahdollisimman tehokkaasti niin aivopähkinöin kuin fyysisen rasituksenkin puolesta. Kuuden jälkeen illalla alkaa rauhoittuminen ja iltapalakin on aloitettava varhain, jotta kaiken hitaaaasti tekeminen varmasti toisi unihiekan silmiin.

Myönnettäköön, että minun lapseni ovat (ainakin minun mielestäni) keskimääräistä helpompia, mitä tulee rytmin vaihteluihin. Siis silloin, kun puhutaan näistä unirytmeistä ja muista. Yllätykset tässä perheessä eivät suinkaan ilahduta, mutta etenkin Esikoinen on helppo laittaa nukkumaan iltaisin. Oli kello sitten seitsemän tai kymmenen. Toisaalta sama Esikoinen herää aamulla aikaisin riippumatta siitä, moneltako hänet laittoi petiin... Kuopuksen kanssa joutuu jopa hieman enemmän miettimään sitä rauhoittumispuolta ja panostamaan tilanteen unettavuuteen. Toki minun mielikuvani omista keskimääräistä helpommista lapsista perustuu puhtaasti suullisesti jaettuun kokemukseen toisten vanhempien kanssa. En siis oikeasti osaa sanoa, ovatko lapset yleensä niin tautisen tuskastuttavia säädettäviä vai onko kyseessä a) vanhempien liioitteleva puhe b) vanhempien subjektiivinen, mutta liioiteltu kokemus c) vanhempien kyvyttömyys tehdä aikasäätöä pitkäjänteisesti ja loogisesti vaiko d) lasten vaikeus sopeutua muuttuvaan rytmiin.

Siitä tosin olen aivan varma, etteivät kaikki lapset näin helppoja ole kuin omani tässä suhteessa. 

Tämän päivän fyysinen aktiviteetti sisältää pyöräilyharjoituksia ja siivousta. Aivopähkinänä askarrellaan Esikoisen koulupöydän ympärille aakkoskuvakortit :) 

Nämä eivät ole mitään tärkeitä kehityksellisiä taitoja. Nämä ovat niitä toisella sijalla tulevia asioita, joita kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa harrastetaan siinä määrin, että niiden osaaminen on melko itsestäänselvää. Tässä kohtaa on kuitenkin todettava, että näiden asioiden itsestäänselvyys ei olekaan aivan yhtä kattavaa kuin joskus ajattelin.

Neljän kohdan listaani kuuluvat mielestäni suomalaiseen ulkoilmaelämään kuuluvat perustaidot: luistelu, hiihto, pyöräily ja uiminen. Yhdessäkään näissä ei oleteta lapsen olevan kiinnostunut asiasta kuin perustaitoihin hankkimiseen saakka. Ei tarvitse harrastaa lajia, ei tarvitse oppia mitään kikkakolmosia. Ainoastaan hallita se perustaito, jolla pärjää.

Luistelu ja hiihto olivat mielestäni koululiikunnan hirveimpiä osasia. Toki vihasin koululiikuntaa noin niin kuin ylipäänsä, mutta nuo erottuivat joukosta suurinhokkeina. Vapaa-ajallani taas pidin molemmista, erityisesti hiihdosta. Luistelusta en koskaan oppinutkaan mitään perustaitoja kummempaa. Osaan kuitenkin edelleen sen verran, että voin milloin vain lähteä terät jalassa jäälle, pysyn pystyssä ja pystyn valitsemaan niin liikkeen suunnan kuin nopeudenkin itse. Ja osaan jarruttaa ilman kaatumista tai seinään törmäämistä. Hiihto sitten taas on edelleen laji, josta tosissani nautin. Harmillisesti vain sen harrastaminen on jäänyt miltei nollaan olosuhteiden pakosta. Milloin viimeksi oli sellaiset ladut, että niillä saattoi hiihtää? Sen viikon tai kaksi talvessa...

Uintia olen rakastanut ihan aina. Pienestä pitäen vesi on ollut minun elementtini. Opin uimaan varsin pienenä, mikä oli sikäli hämmentävää, koska pääsin uimaan vain kesäisin. Ei minua voinut kuvitellakaan vievänsä uimahallin altaaseen. Ihoni olisi tulehtunut, kuoriutunut ja ollut viikkokausia kipeä sellaisen reissun jälkeen. Järvivedet ovat minulle siis edelleen se tutuin ja luonnollisin ympäristö pulikoimista harrastaa. Nykyään uimahallitkaan eivät enää aiheuta kovin aggressiivisia ihoreaktioita, kunhan rasvaan asianmukaisesti käynnin jälkeen. 

Pyöräily on sitten taas enempi ollut siirtymistä paikasta toiseen kuin mikään intohimo. Se vain on ollut maalla täysin itsestäänselvyys. Kävellen kestäisi liian kauan kulkea esimerkiksi kouluun, kun pyörällä sinne hujahtaa parissa kymmenessä minuutissa. Näin aikuisenakin pyöräily on minulle luontevaa ja jossain vaiheessa opin jopa ajattelemaan sitä eräänlaisena harrastuksena, vaikka pääsääntöisesti se edelleen on pelkkää kulkemista.

Kumpikin pojista osaa uida auttavasti. Missään nimessä he eivät vielä toviin voi kuvitellakaan uivansa ilman äidin haukankatsetta, mutta kyllä he pysyvät pinnalla uiden. Matkat eivät ole pitkiä ja loppu menee usein melkoiseksi räpiköimiseksi lasten väsyessä, mutta alku on oikein hyvällä mallilla.

Molemmat lapseni osaavat hiihtää. He ehtivät omaksua tuon perustaidon niinä kahtena talvena, kun kehitystaso ja lumisuus riittivät hiihdon opetteluun. Viime talvena taisivat ehtiä suksien päälle neljästi... Esikoinen osaa myös luistella, Kuopuksellakin taidot ovat siinä ja siinä, että voisi sanoa osaavansa. Luistelussa lasteni erot tulivat ensimmäisen kerran kunnolla näkyviin. Esikoinen on luonnostaan kömpelö, hänellä on huono motoriikka, vaikka tasapaino onkin varsin hyvä, Hän kuitenkin sinnikkäästi harjoittelee ja yrittää kaikkensa. Kuopus taas on aina ollut liikunnallinen, hänellä on loistavat motoriset valmiudet ja tasapainoaisti vailla vertaa. Mutta hän ei viitsi opetella, ei näe vaivaa. Jos jokin tuntuu haastavalta, hän luovuttaa ja tekee jotakin, jossa jo kokee olevansa hyvä.

Kuopuksen on oltava itsensä hyvin kiinnostunut ja motivoitunut, jotta hän viitsii opetella. Hänen on saatava jo harjoittelusta itselleen jotain, jotta hän jaksaa yrittää yhä uudelleen. Tunnistan tästä piirteestä itseni. Esikoinen taas on niin perfektionistinen, että hän hakkaa päätään vaikka kiviseinään, jos ajattelee sen parantavan hänen suoritustaan jotenkin. Itse asiassa tämäkin piirre on peritty minulta, joskin minulla se esiintyy huomattavan paljon kapeammalla alalla. Minä ajattelen, että JOS teen jotakin, teen sen ainoastaan pirun hyvin. Esikoinen taas tekee kaikkea JA kaiken tulee onnistua pirun hyvin. 

Esikoinen oppi parissa viikossa polkemaan pyörällä, kunhan ensin oli saavuttanut kaikki siihen vaadittavat taidot. Suurimpana hidasteena hänen oppimisessaan silloinkin oli huono epäonnistumisen sietokyky. Esikoisen on aina hyvin vaikea ymmärtää, että epäonnistuminen kuuluu oppimiseen ja ilman epäonnistumisia ei tapahdu oikeaa oppimista. Tätä hänelle olen kyllä hokenut ja toitottanut jo muutaman vuoden ajan. Nykyisin Esikoinen polkee parikymmentäkin kilometriä ilman kummoisia taukoja.

Kuopuksella olisi kaikki pyöräilyyn vaadittavat taidot - vaan ei minkäänlaista kiinnostusta. Kuopus on suorastaan hurmaava, kun häntä tukee polkupyörän taakse asennetusta työntöaisasta, päästää irti - ja poika vain kaatuu suoraan kyljelleen maahan. Ei minkäänlaista yritystä pysyä pystyssä. Kaatuminen ei haittaa poikaa ollenkaan, hän vain nauraa ja nousee takaisin ylös. Tätä voi sitten tehdä vaikka koko lenkin, jos äidin hermot kestävät. Saavutettu hyöty on kuitenkin puhdas nolla.

Olemme puhuneet Kuopuksen kanssa siitä, miksei hän halua pyöräillä. Hän ei vain halua. Se ei kuulemma ole kivaa. Juokseminen on kivempaa. Tämän ymmärrän sikäli, että poika kyllä jaksaakin juosta kilometritolkulla pyöräilevän veljensä vierellä. Mutta eikö nyt kuitenkin pitäisi se pyöräilykin opetella?

Nyt olemme tehneet Kuopuksen kanssa sopimuksen. Hän saa kokeilla veljen pyörällä ajamaan opettelua, jos se vaikka sillä maistuisi paremmalta. Kuopus ei ollut mitenkään innostunut, mutta suostui yrittämään. Nyt pitäisi vielä saada isä mukaan lenkille, koska minusta ei tällä hetkellä ole pitämään vinossa asennossa kiinni Kuopuksen pyörästä ja hölkkäämään vierellä. Laukaisee melkoiset supistukset! Ja ihan vielä ei sinne sairaalaan kuitenkaan pitäisi olla asiaa...

En ole koskaan ennen tavannut lasta, joka ei vain halua pyöräillä. Sanokaa nyt joku, että teistä kuulostaa tutulta! Olen kyllä tavannut lapsia, joilla on niin heikko motoriikka, ettei pyöräily ilman tiettyjä apukeinoja onnistu. Olen tavannut lapsia, joilla on niin huono fyysinen kunto, ettei pyöräily innosta. Mutta että kehitykseltään normaali, fyysisesti kovakuntoinen lapsi ei halua...?! 

Eihän tässä voi muuta kuin todeta kuin että kaikkia ei vain kiinnosta samat asiat. Vaan en aio luovuttaa, kyllä tämäkin lapsi vielä oppii pyöräilemään! Sitten kun perustaito on hankittu, minun puolesta juoskoon kaikki matkat, jos kerran haluaa.