Nyt on sitten tikuteltu kolmen aamun ajan ovulaatiotestiliuskoilla. Tänään eletään kuukautiskierron viidettätoista päivää. Kp 13 ja 14 sain haaleat viivat testialueelle, tänään oli se haaleakin viiva kadonnut. Ehdin jo kaksi päivää iloisella jännityksellä odottaa, että hormonitaso nousee ja tänään tulisi sellainen kunnollinen viiva ja ovulaatio tapahtuisi tämän päivän aikana. Ja voi sitä pettymystä, kun viiva oli kadonnut! Eikä se ollut vielä edes kunnolla vahvistunut...

Ensimmäinen ajatus oli, että siinä se nyt sitten on, minä en ovuloi. Minussa on jotakin vikaa eikä tämä nainen enää raskaudu lainkaan. Ainakaan ilman hoitoja eivätkä ne koskaan ole tuntuneet siltä omalta jutulta. Siitä ajatuksesta olikin sitten yllättävän vaikea päästä eroon ja laitoin jo miehellekin töihin tekstiviestin, että kaipaisin juuri nyt lohdutusta, edes sellaista etäistä tekstiviestillä suoritettua.

Miehen sanat nyt ei varsinaisesti lohduttaneet, lähinnä koska tiesin tarkalleen, mitä mies sanoo. Sentään hän laittoi minulle vastausviestin, joka oikeastaan taisikin olla se ainoa lohtu, jota siitä viestistä irtosi. Tiedänhän minä, että miehellä on töissä kiirettä ja sen tekstiviestin laittamiseenkin joutuu ottamaan oman aikansa irti työstä. Joten ainakin hän halusi lohduttaa, koska pysähtyi ne ennalta-arvattavat sanat kirjoittamaan.

Vaan tajusinhan minä senkin, että olen kohtuuton paitsi itseä, myös miestä kohtaan. Mitä siinä miehenä voi paljoa muuta sanoa kuin että otetaan nyt ihan rauhassa ja jatketaan yrittämistä? Eikä sitä nyt naisenakaan pitäisi vielä tässä vaiheessa hätääntyä, kokea sen kummempaa huonommuuden tunnetta tai alkaa pyöritellä ajatuksia lapsettomuudesta. (tosin sana lapsettomuus tuntuu tässä kohdin todella vieraalta, koska meillähän on jo kaksi lasta!)

Eli sen huipuksi, että koen itseni kaikin puolin surkeaksi, koska pelkään, etten enää raskaudu, koen myös huonoa omaatuntoa siitä, että ahnehdin enkä voi vain hymyillen tyytyä kahteen ihanaan lapseeni.

Kun suurin tunnemylläkkä oli koettu, tein niin kuin nykyihminen konsanaan, avasin tietokoneen ja googlasin. Etsin tietoa ovulaation puuttumisesta, hormonikierukan vaikutuksesta hedelmällisyyteen... Löysinhän minä sitten sitä tietoa sekä myös lohduttavia sanoja.

Seuraavaksi aion pyrkiä poistamaan stressiä elämästäni, pyrin etsiytymään tilaan, jossa mikään ei vie yöuniani. Jatkan ovulaation tikuttamista ja yritän pitää yllä positiivista mieltä. Keskustelen mieheni kanssa ja otan vastaan hänen tukensa siitäkin huolimatta, että osaan ennustaa hänen sanansa melko tarkkaan. Ei ole hänen vikansa, että olemme niin tiiviisti yhteenhitsautunut tiimi, että luemme toisiamme jo puolesta sanasta. 

Otan nuorennuskylvyn lisäämällä liikuntaa sekä panostamalla ravintoon ja uneen tavallistakin enemmän. Pysähdyn nauttimaan kaikesta jo olevasta ja rentoudun. 

Ja mahdollisesti varaan ajan gynekologille, jos en saa tikutettua ovulaatiota lainkaan tässä kierrossa.

Onhan tämä kerrassaan typerää ja hätiköityä. Toinen yrityskierto menossa ja jo tässä pohtii tällaisia ja kokee tunnemyrskyjä vain siksi, ettei ovulaatio tule silloin, kun sen laskennallisesti olisi pitänyt tulla. Mutta homman nimi nyt vain on sellainen, että kun biologinen kello tikittää, se tikittää samassa rytmissä kuin sydämen syke. Voin puhua järkeä itselleni aivan niin paljon kuin haluan, mutta mitään kummoisia tuloksia on melko turha odottaa. Voisin melkeinpä vaihtaa osia sellaisen naisen kanssa, joka tekee lapset siksi, että ne kuuluu tehdä eikä sen vuoksi, että vauvakuume iskee ja lisääntyminen on näin ollen puhdas järkipäätös. Melkein, mutta en kuitenkaan. 

Joten, tikuttaminen jatkukoon ja toivottavasti ovulaatio nyt kuitenkin vielä tapahtuisi tässä kierrossa. Se ovulaation tapahtuminen tuntuu oikeastaan nyt paljon tärkeämmältä kuin se, että saisi sen positiivisen raskaustestin tehtyä ennen joulua. Nyt vain haluan tietää, että yhä ovuloin. Mahdollisuudet avoinna ja niin pois päin.