Perheet ovat erilaisia. He elävät erilaisissa tilanteissa, erilaisilla lähtökohdilla ja valmiuksilla varustettuna, heidän arvonsa ovat erilaiset ja heidän arkensa koostuu erilaisista asioista. Perheet, jotka ovat näennäisesti samanlaisia ja samanlaisessa elämäntilanteessa, voivat elää aivan erilaista arkea. Toisilla ongelmat ovat vähäisempiä, toisilla merkittävästi elämänlaatua heikentäviä tai sen vaarantavia. Yhteistä on se, että kaikilla perheillä on hyviä ja huonoja puolia ja jokaisen arjesta on löydettävissä vahvuuksia ja heikkouksia. Täydellistä perhettä ei ole, ellei sitten ajatella epätäydellisyyden täydentävän elämää (niin kuin se minusta tekee).

Aiemmin olen kertonutkin, että meidän perheen aikuiset tekevät molemmat kolmivuorotyötä. Meille viikonloput, pyhät tai kansalliset vapaapäivät eivät merkitse muuta kuin mahdollista palkanlisää mainituilta päiviltä. Elämme kolmen viikon työvuorolistojen rytmissä ja teemme aikataulut aina kolmeksi viikoksi eteenpäin listat saadessamme.

Lapset tosin normalisivoivat arkeamme ja heidän kauttaan meillekin viikko rakentuu arkipäivistä ja viikonlopusta. Olen maininnut myös oman nurjamielisen suhtautumiseni vuorohoitoon ja sen, ettei sellainen Esikoisen kanssa edes onnistuisi. Näin ollen meillä kolmivuorotyöstä huolimatta käydään päiväkodissa ja esikoulussa maanantaista perjantaihin aamusta iltapäivään. Tosin päivähoitoa lapset eivät joka päivä tarvitse, joten he ovatkin huomattavan paljon kotona vaikka molemmat vanhemmat kokopäiväisesti töitä tekevätkin. 

Molempien vanhempien ollessa yhtä aikaa iltavuorossa, lapset ovat hoidossa mummolassa. Mummola on keskellä kauneinta maaseutua ja siellä lapsilla on tilaa mennä ja temmeltää. Isovanhemmat ovat hyvässä kunnossa ja jaksavat hienosti lasten kanssa touhuta ja heitä hoitaa. Tosin emme me hoitoapuakaan kovin usein tarvitse. Useimmiten työvuorojärjestelyllä onnistumme aina jompikumpi vanhemmista olemaan kotona lasten kanssa.

Tällainen järjestely on kuitenkin meidän vanhempien kannalta raskasta. Minulla on päävastuu kalenterin - tai siis niiden kolmen kalenterin - järjestelystä ja ylläpidosta. On helpompaa, kun vain toinen huolehtii aikataulujen rakentamisesta. Näin koko paletti pysyy yhden ihmisen hallussa eikä päällekkäisiä menoja tule sovittua sen vuoksi, että yrittäisimme molemmat hoitaa asioita samaan aikaan. Mutta minulla on myös hirvittävä määrä hoidettavia asioita listalla koko ajan, minun pitää muistaa kaikkien kaikki menot ja yrittää järjestää niin, että kaikki tulisi hoidettua ajallaan. Pienikin muuttuja kalenterissa kaataa helposti aikataulut viikoksi eteenpäin. Puhumattakaan, jos toinen vanhemmista sairastuu... Siinä saa sitten toinen yrittää revetä moneen paikkaan yhtä aikaa - mikä ei tietenkään onnistu ja sitten joudumme perumaan milloin mitäkin tärkeää.

Esimerkiksi Esikoisen terapia-aikoijen peruminen on aina hankalaa. Yksi peruuttamaton aika on siirrettävä jonnekin muualle ja sille tehtävä aikaa paikkaan, jonne sitä ei alunperin oltu suunniteltu. Samalla se sekoittaa Esikoisen päiväjärjestyksen, mikä lisää työtä meille vanhemmille, kun yritämme minimoida arjessa tapahtuneen muutoksen vaikutuksia poikaan.

Minä olen tässä perheessä se, joka tulee aina viimeiseksi. Jos menot ovat päällekkäin ja toinen niistä menoista on minun, perun omani ja hoidan sen toisen. Tämä kostautuu erityisesti hammaslääkäriaikojen kohdalla, kun niitä on muutenkin vaikea saada ja niitä joutuu odottelemaan pitkään. Sitten kun sen pitkään odotetun hammaslääkäriajan peruu, koska lapsella sattuikin olemaan jokin meno siinä samassa kohtaa, aika siirtyy helposti yli kuukaudella eteenpäin. Olen toki perusluonteeltani aivan liian uhrautuvainen (mitä omaan perheeseen tulee) mutta tällainen priorisointi on myös pakon sanelemaa. Jos en kykene joustamaan ja uudelleenjärjestelemään asioita, meidän arkemme ei suju, asiat jäisivät hoitamatta.

Mies joustaa tottakai myös, mutta kyllä se suurin paine kohdistuu minuun. Miksi, siihen on monia syitä. Suurin syy varmasti on se, että olen aina ollut eräänlainen kontrollifriikki ja minun tulee tietää koko ajan, mitä tuleman pitää. Jos mies hoitaisi kaikki kalenteriasiat, olisin levoton ja epävarma jatkuvasti. Miettisin, onko kaikki varmasti hoidossa, onko kaikki otettu huomioon ja onko mies varmasti informoinut minua kaikesta siitä, mistä minun pitäisi olla tietoinen. Nyt olen korkeintaan todella väsynyt ja stressaantunut, mutta vain ajoittain.

Kalenteriin meillä merkitään kaikki. Pahimpina ruuhkakausina, eli yleensä näin syksyllä ja myöhään keväällä, kirjaan ylös jopa ruokalistat ja kauppapäivät, jotta kaikki kävisi mahdollisimman jouhevasti ja vähällä ajatustyöllä. Kun arki on yhtä lentämistä ja asioita joutuu hoitamaan multitasking meiningillä, ei aina kykene tajuamaan, että kaapissa ei ole mitään, mistä nopeasti ja vaivattomasti laittaa ruokaa. Saati että keksisi, mitä se sellainen nopea, vaivaton ja terveellinen ruoka voisi olla...

Omaa aikaa yritin kalenteriin myös korvamerkitä, mutta ainakin tällä hetkellä se on yhtä tyhjän kanssa. Vaikka kuinka merkitsisin kalenteriin lenkin tai kuntosalin, en tule kumpaakaan ehtimään. Tai jos ehdin, päädyn ottamaan vastaavan pituiset torkut sohvalla tai sängyssä. Tätä minun on vaikea hyväksyä, koska olen aina ollut liikunnallinen ihminen ja nautin raskaista treeneistä. Toivon koko ajan, että ensi viikolla tämä jatkuva kiire ja paine hellittää ja ehdin kuntosalille. Moneen kuukauteen tällaista viikkoa ei kuitenkaan ole tullut. Mutta ehkä jo ensi viikolla!

Kalenterin häviäminen olisi maailmanloppu. En osaa ylläpitää sähköistä kalenteria, en sen enempää älypuhelimessa, tabletissa kuin tietokoneessakaan. Minä haluan ja tarvitsen paperisen, mukana kannettavan vanhanaikaisen kalenterin. Sellaisen, jossa on tilaa kirjata menoja ja tehtäviä jokaisen tunnin kohdalle. Kotona meillä on pöytäkalenteri, johon merkitsen ne menot, jotka kaikkien tulee tietää. Omassa kalenterissani on siis myös työasiat, joita tietenkään en kirjoita kaikkien nähtäville. Miehen kalenterissa on ne menot, jotka hänen tulee hoitaa - minä kirjaan myös ne. Mies käyttää töissä mobiililaitetta, jossa on myös hänen henkilökohtainen työkalenterinsa, joten ainakaan hänen ei tarvitse kotona päivittää kalenteriinsa kokouksia kuten minun.

Eihän sitä olisi uskonut, millaista minuuttipeliä perheellisen äidin arki voi olla ennen kuin totuus iski päin naamataulua. Toivottavasti lähitulevaisuudessa voin pudottaa kalenterista edes joitakin asioita pois ja saada hieman aikaa itsellenikin. Rauhoittuminen olisi hyvä asia, se kuulostaa juuri nyt siltä, mitä kaipaan. Viimeistään sitten, kun Kolmas ilmoittaa tulostaan, on aika raakata kalenterista kaikki vähänkin turha pois, delegoida enemmän töitä työkavereille ja päättää, että töitä ei enää tehdä kotona. Ikinä.

Vaan sitä kun on kasvanut ajattelemaan, että ihmisen on tehtävä, mitä ihmisen on tehtävä. Selkänahka revitään ohuiksi suikaleiksi, ihan vain ettei kukaan pääse sanomaan, etten muka olisi tehnyt jotakin. Kuinka typerää.