Meillä eletään minuuttiaikataululla. Ei toki joka päivä, mutta valitettavan usein kuitenkin. Molemmat perheen vanhemmat tekevät kolmivuorotyötä, mikä toisaalta mahdollistaa paljon, mutta vaatii myös huomattavan määrän etukäteissuunnittelua ja aikataulujen yhteensovittamista. Tavallisen kolmivuorotyön sijasta allekirjoittanut tekee eri pituisia työvuoroja, muutaman tunnin kokouksissa istumisesta aina 24 tunnin rupeamiin. Pitkien vuorojen ehdoton plussa ovat pitkät vapaat ja työhön orientoituminen. Töissä tehdään töitä ja vapaalla ehtii olla ainakin jossain vaiheessa niin pitkän pätkän kerrallaan, että saa ajatukset mukavasti irti työasioista. Miehellä taas on niitä tavallisia kolmivuorotyön vuoroja, kahdeksasta kymmeneen tuntia kerrallaan, joko aamu-, ilta- tai yövuoron merkeissä.

Tämän kahden ihmisen kolmivuorotyöläisyyden paras puoli on, että lapset ovat melko vähän päiväkodissa tai muussakaan hoidossa. Melkein aina on toinen vanhemmista kotona, vaikka vaihdot saattavatkin tapahtua melkoisella kiireellä toisen lähtiessä töihin samalla ovenavauksella, jolla toinen tulee sisään. Minä en pidä vuoropäivähoidosta eikä se sovi meidän perheellemme lainkaan. Asperger-lasta on hieman hankala totuttaa siihen, että päiväkodissa käydään aivan mihin aikaan tahansa. Näin ollen molemmat lapset ovat hoidossa vain 6:30-17 välisenä aikana, noin kolmesti viikossa ja yleensä vain aamupäivän verran. Tämä järjestely onnistuu, koska miehen vanhemmat ovat aktiivisesti mukana lapsenlastensa elämässä. Hekään tosin eivät ”joudu” useita kertoja viikossa lapsista huolehtimaan, noin kerran kolmessa viikossa vain. Muuten vieraillaan puolin ja toisin melkoisen tiheään.

Tässä talossa molemmat vanhemmat ovat surullisen harvoin yhtä aikaa kotona pitkäaikaisesti. Mutta nautimmekin sitten erityisesti niistä päivistä, kun ehdimme viettää koko perheen voimin yhteistä aikaa. Olemme siis molemmat paljon yksin lasten kanssa ja luonnollisesti kotityötkin tekee se vanhempi, joka kulloinkin on kotona. Lapset ovat pienestä pitäen kulkeneet meidän mukanamme kaikissa arjen askareissa eivätkä ruokaostoksetkaan ole koskaan olleet mitenkään ylivoimaisen hankalia, ei edes kahden lapsen samanaikaisen uhmaiän aikoihin, vaikka toki meilläkin on uhmakohtauksia kaupassa saatu. Meillä ei juurikaan tule sanomista kotitöistä ja siitä, kenen vastuulle mikäkin homma kuuluu. Jos jotain on jätetty tekemättä, syy on yksinkertaisesti se, ettei aikaa (tai energiaa) ole ollut.

Tällaisessa järjestelyssä on paljon hyviä puolia, mutta en kiellä etteikö se ajoittain olisi pirun raskasta. Aikataulut pettävät helposti, pahimmillaan ne eivät kestä pienintäkään muutosta. Kolmivuorotyörumbaan sovitetaan esikoisen säännöllinen 2krt/vko terapia, lasten harrastukset niin kuin suinkin vain kyetään… Omaa aikaa ei ole ollut kuukausiin juuri lainkaan, säännöllisesti ei ainakaan. Ainoa, mitä itse kaipaan, on säännöllinen kuntosalilla käynti. Ehkä sitten joku päivä :)