Vauvakuume, tuo miltei jokaisen naisen ajoittainen riesa. On kuulemma myös ikääntyneitä naisia, joilla ei ole kokemusta minkäänlaisesta vauvakuumeesta, en tosin itse ole vielä silmästä silmään sellaisia tavannut. Yleistä kuitenkin on, että vauvakuume ajoittain iskee, mutta lopun perin ei kuitenkaan ole halua lapsia hankkia. Ja sitten on he, jotka haluavat mieluummin adoptoida kuin tehdä biologisia. 

Ja sitten olen minä ja kaltaiseni, joihin vauvakuume ajoittain iskee ja lapsia myös halutaan perheeseen syntyvän. Nuorena minä ajattelin, ettei onneni ole lapsista kiinni, mutta jos niitä hankin, haluan ison perheen. Eli tyylilleni uskollisena, kaikki tai ei mitään. Edelleen ajattelen, että jos en koskaan olisi lapsia hankkinut, olisin täyttänyt elämäni jollain muulla, luultavasti kaikenkarvaisilla elukoilla. Mutta nyt kun niitä lapsia jo pari kappaletta on, en heistä mistään hinnasta ole valmis luopumaan. Ja jonkinlainen suurperhe välkkyy mielessä, mutta yksi kerrallaan lapsia hankitaan ja seuraava voi olla viimeinen :)

Ensimmäisen lapsen kohdalla vauvakuume tuli luonnollisena osana avioliiton solmimista. Menimme mieheni kanssa naimisiin ja molemmille oli selvää, että sen jälkeen lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Sitä ei siis sen enempää vatvottu tai kuumeiltu edeltävästi. Toki asia oli puhuttu halki jo ennen päätöstä avioitumisesta, joten kyse ei myöskään ollut äkillisestä päätöksestä. Raskausaikana toki innostui vauvan tulosta viikkojen edetessä yhä enemmän ja Esikoinen oli todella hartaasti toivottu ja odotettu lapsi, vaikka syntyikin jo kymmenen kuukautta hääpäivän jälkeen.

Kuopuksen kohdalla kyse oli niin ikään luonnollisesta jatkumosta ensimmäiselle lapselle. Kumpikaan meistä vanhemmista ei osannut kuvitella, että Esikoinen jäisi viimeiseksi tai että seuraavaan tulisi iso ikäero. Kuopuksen kohdalla ehti jo potea vauvakuumettakin, kun odotteli kropan palautumista synnytyksestä ja totutteli vauva-arkeen. Emme siis halunneet liikaa kiirehtiä, jotta voimat eivät ehtyisi aivan täysin. Kuopuksen ja Esikoisen ikäeroksi tuli lopulta vuosi ja kahdeksan kuukautta.

Molemmat aiemmista raskauksista ovat siis olleet molemmille meille enempi luonnollisia asioita kuin varsinaisesta vauvakuumeesta alkunsa saaneita. Nyt sitten kun ikää alkaa minulla jo jonkin verran enempi olla ja edellinen vauvakin on täyttänyt 5-vuotta hyvän aikaa sitten... Nyt poden todellista vauvakuumetta ja näen vauvoja ja pyöreävatsaisia naisia kaikkialla. Olo on malttamaton ja sitä pyörittelee mielessään, milloin on mahdollista tehdä positiivinen raskaustesti, mikä olisi laskettuaika ja miten sitä kuitenkin kannattaa valmistautua siihen, ettei se vauva ihan ensimmäisellä yrityksellä alkuaan saa. 

Mieheni saa kuulla jatkuvasti suunnitelmia siitä, millaiset vaunut vauvalle tulee, millaisen turvaistuimen hänelle haluan, miten sängyt sijoitellaan uuden tulokkaan ilmoitettua itsestään... Mieheni onneksi tuntee minut ja jaksaa kuunnella, kun innostun asiasta kuin asiasta. Tokikaan hän ei samalla tavalla asiaa mielessään vatvo, mutta kyllä hänkin innolla odottaa, milloin uusi tulokas tulostaan ilmoittaa.

Samaan aikaan huomaan, että mielessä hiipii pelko myös siitä, ettei seuraavaa lasta enää tulisikaan. Että se olisikin mahdotonta ja lapsiluku olisi tässä. Aiemmin en ole osannut pitää asiaa pelottavana tai ollut siitä huolissani, vaikka olen sitä joskus miettinytkin. Olen suhtaunut asiaan rennosti ja tuumannut, että jääpähän sitten enemmän aikaa itselle ja omille harrastuksille. Vauvakuume saa ajatukset hyvin vauvaorientoituneiksi ja juuri nyt en missään nimessä haluaisi kuulla, että meille on annettu kaksi lasta ja se on siinä.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi ikionnellinen kahdesta pojastani, ei todellakaan. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö olisi onnellinen vaikken enää raskaaksi tulisikaan. Mutta varmasti edessä olisi jonkinlainen surutyö, jotta asian kanssa oppisi elämään ja olemaan katkeroitumatta.

Ikä on tuonut vauvakuumeeseen myös sellaisen ikävän kiireen tunnun. En todellisuudessa ole edes vanha, minulla on vielä ainakin kymmenen hyvää vuotta aikaa tehdä lapsia. Enemmänkin, kunhan pidän itsestäni hyvää huolta enkä sairastu mihinkään, mikä aiheuttaisi ongelmia raskautumisessa. Mutta kuitenkin ikävuodet vierivät vinhasti eteenpäin enkä halua olla vanha äiti vauvalle. En usko, että itse jaksan enää 40+ valvoa öitä pienen vauvan kanssa ja toki pelkään myös kropan palautumisen hankaloituvan. Tämä on täysin omakohtaista ajattelua. En sano, etteikö 40+ äidit olisi hyviä äitejä siinä minnä 20+ tai 30+ äidit. Itse asiassa eräs eniten arvostamistani äiti-ihmisistä tuli vielä kahdesti äidiksi täytettyään neljäkymmentä. Kaksi aiempaa lasta hän oli tehnyt kolmenkympin molemmin puolin. Itseäni en vain siinä tilanteessa osaa kuvitella. Vielä ;)

Ikävuodet näkyvät myös suhtautumisessa äitiyteen. Siihen tulee sellaista itsevarmuutta ja huolettomuutta, jota en osannut edes kaivata Esikoisen saadessani. Silloin sitä oli kovin tarkka ja kaiken halusi tehdä viimeisen päälle. Kuvitteli rikkovansa vauvan, jos kaikki ei ollut vaaleanpunaista unelmaa koko ajan. Mitä se ei tietenkään ole! Tämä on toki tyypillistä miltei kaikille ensimmäistä kertaa äidiksi tuleville, mutta uskon myös iän auttavan näkemään asiat realistisessa valossa ja ymmärtämään, miten juuri se kaikki epätäydellisyys kasvattaa lasta - ja vanhempaa. Eniten tämä näkyy siinä, miten ei jaksa ottaa paineita siitä, mitä ulkopuoliset mistäkin asiasta sanovat. Minä haluan imettää lastani - jos se on mahdollista. Minä haluan käyttää kestovaippoja - niin kauan kuin se ei ala viedä liikaa voimia tai tuntua hankalalta. Minun on hyvin vaikea jättää lapsia hoitoon kenellekään, kun he ovat aivan pieniä - eikä minun tarvitse, jos en halua.

Niin. Että vauvakuumetta täällä kovasti podetaan. Sitä odottaa ja pelkääkin sitä päivää, kun kuukautisten pitäisi alkaa taas. Mitä jos ne eivät tule ja testi on positiivinen? Mitä jos ne alkavat enkä olekaan raskaana? Vain aika kertoo vastaukset ja sen on annettava kulua kaikessa rauhassa. Otetaan ilo irti näistä päivistä, kun ei ole pahoinvointia, ei isoa vatsaa haittaamassa liikkumista eikä tarvitse miettiä, miten jaksaa olla töissä :)