Kylläpä aika rientää! Olen usein kummastellut, miten sitä ei itse koskaan vanhentunut eikä vuosien kulumista edes huomannut ennen lapsien syntymää. Ainoa todellinen ajankulunmittari ennen lapsia oli opintojen eteneminen, se kun pienessä ammattikoulussa oli hyvin vahvasti sidottu tiettyyn, yhteiseen rytmiin. Jokainen valmistui samassa ajassa, kutakin kurssia kun pyöri vain yksi kerrallaan - sen jos mokasi, seuraava vastaava pyörähti taas vuoden päästä käyntiin.

Mitä minun elämässäni on seitsemässä vuodessa tapahtunut? No ihan hurjan paljon, mutta jotenkin se omalla kohdalla tuntuu kuitenkin kovin lyhyeltä pätkältä. Ei tässä ole voinut mennä seitsemää vuotta! Näistä seitsemästä vuodesta olin kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta kotiäitinä. Olen opiskellut, ollut töissä useassakin paikassa. Vaihdoin terveydenhoidosta sosiaalipuolelle. Olemme kokeneet mieheni kanssa miltei eroon johtaneen kriisin ja pari sellaista pienempää avioliiton kivuliasta kasvuvaihetta. Olemme ostaneet oman talon ja remontoineet sitä jo usean vuoden ajan.

Esikoisesta on kasvanut lämminsydäminen poika, joka tahtoo kaikille hyvää. Hän on empaattinen, avulias ja kohtelias lapsi, joka hetkellisestä ujoudesta ohipäästyään juttelee ennakkoluulottomasti kaikille. Hän on kova pyöräilemään, luistelemaan ja suostuu äidin mieliksi opettelemaan jopa hiihtoa. Ensikesäksi on hankittu jo rullaluistimet, koska äidin esimerkki houkuttelee asvalttia nielemään. 

Esikoinen on kova kyseenalaistamaan kuulemiaan asioita ja kyselee paljon. Hän on selvästi pohtivaa laatua, jota kiinnostaa ympäröivä maailma ja sen toimintaperiaatteet. Hänellä on lyhyt pinna, mutta hetkellisen hermostumisen jälkeen tahdonvoima riittää uuteen, uuteen ja vielä uuteen yritykseen. Uudet asiat pelottavat ja joskus ei pelkkä kannustus riitä. Esikoisella on kuitenkin varmuus siitä, että mitä äiti vaatii, siihen hän kykenee.

Tänä vuonna meillä ei Esikoisen syntymäpäiviä juhlittu yhtä synttärikakkua kummemmin. Juotiin remontissa apuna olleiden vanhempieni kanssa kakkukahvit ja poika sai muutaman lahjan juhlapäivän kunniaksi. Vaan ei seitsemää vuotta voi ilman juhlia täyttää, niinpä juhlat pidetään tammikuussa heti, kun tilanne sellaiseen on suotuisa. Tällainen lykkäys ihan siitä syystä, että ilman kunnollista wc:tä on ikävä kestitä vieraita.

20141219_160308.jpg

Meiltä vanhemmilta Esikoinen sai suuren automaton huoneeseensa. Nyt peittyy miltei koko lattia-ala yhdellä, yhtenäisellä pikkuautojen paratiisilla. Isovanhemmilta poika sai toivomaansa askartelusavea ja työkalut saven työstöön. Ensimmäiset saviteokset onkin jo tehty. Miehen vanhemmat toivat jo pari päivää etuajassa kasan uusia pikkuautoja. Niitähän meillä ei ennestään ollutkaan kuin pari sataa... Kaikki lahjat on otettu leveällä hymyllä ja kauniilla kiitoksella vastaan :)

Wc-remontti ei vieläkään ole valmis, mutta ehkä jo tänä viikonloppuna! Todellakin pitäisi jo alkaa sitä jouluakin valmistella... Pieni stressi vaanii nurkan takana!

Tämän päivän sankari oli kuitenkin Esikoinen!