Minä olen suuri isyyden puolestapuhuja ja arvostan suuresti miehen osallisuutta perheissä. Jotenkin välillä tuntuu, että isejä ei juurikaan oteta huomioon, heille vain ladataan epämääräisiä odotuksia ja haukutaan sitten - vähintäänkin takana päin. Miksi on sosiaalisesti niin kovin hyväksyttyä parjata miestään huonoksi aviopuolisoksi ja epätoivoiseksi isäksi, joka on sellainen reppana oikeastaan kaikissa kotitöissä? Auta armias, jos joku erehtyisi sanomaan samanlaisia lauseenparsia naisista. Vai miltä kuulostavat lausahdukset "ei se Pirkko taaskaan ollut tiskannut" tai "Ritvalla on selvästi ongelmia ymmärtää vauvan signaaleja"?

Väitän, että naisilla on haasteita kotitöissä ja lasten kasvatuksessa ja hoidossa ihan siinä missä miehilläkin. Toki ne ovat usein erilaisia ja tulevat esiin varhemmin. Esimerkiksi on täysin hyväksyttävää ja niin sanotusti normaalia, että poikamiehen asunto on suurimman osan ajasta kuin mikä lie kaatopaikka, kun taas nuoren naisen kohdalla se kertoo huonoista elämäntavoista ja olemattomasta elämänhallinnasta. Naisten on siis hyvin varhaisessa vaiheessa opittava ne asiat, joita moni mies harjoittelee vasta parisuhteessa tai jopa vauva-arjen keskellä.

Ihan vain vinkkinä tähän väliin: Ei ole hyvä ajatus jättää kotitöiden opettelua samaan ajankohtaan, kun opettelee uuden perheenjäsenen hoitamista.

Äidit saavat koko raskauden ajan ohjeita, opastusta ja neuvoja neuvolasta. Siellä ravataan Suomessa alvariinsa - mikä onkin hyvä asia. Kuinka usein miehet ovat mukana näillä käynneillä? Melko harvoin, uskoisin. Oma mieheni ei ole vielä kertaakaan ollut mukana äitiysneuvolassa, vaikka lasten neuvolakäynneille on osallistunut alusta saakka ja hoitanut niitä ihan itsenäisestikin. Kuinka paljon tietoa raskaudesta ja tulevan vauvan hoidosta kulkeutuu miehelle? Se jää jokaisen odottavan äidin vastuulle,

Tiesittekö, että miehet eivät kykene kokemaan raskautta samalla tavalla kuin naiset? Vauva ei kasva heidän sisällään, he eivät koe hormonimyrskyjä (paitsi sivustakärsijän roolissa) eivätkä sitä kautta niin automaattisesti kasva vanhemmuuteen. Isällä ei ole vastaavaa tunnesidettä syntymättömään lapseen kuin monelle äidillä. Ja se on ihan luonnollista, normaalia ja täysin hyväksyttävää. Mikään edellämainituista seikoista ei nimittäin tarkoita, etteikö isä voisi olla odotuksesta aivan innoissaan ja täysillä mukana tapahtumissa. Se, ettei tunneside ole samanlainen, ei useinkaan johdu isän välinpitämättömyydestä tai haluttomuudesta, ainoastaan näistä vallitsevista olosuhteista.

Minun mieheni on aina ollut todella osallistuva ja aktiivinen isä. Hän on hoitanut molempia poikiamme ahkerasti ja oma-aloitteisesti. Hän on nauttinut alusta saakka heidän seurastaan ja iloinnut jo raskausaikana syntyvästä pienokaisesta. Kuitenkaan hän ei edelleenkään osaa pukea lapsia niin kuin minä - hänelle kun ei ole niin merkittävää, sopivatko värit yhteen ja laitetaan päiväkotiin eri vaatteet kuin kotona remutessa. Aivan varmaa kuitenkin on, että lapsilla on riittävästi vaatetta, ne ovat oikeinpäin ja säänmukaiset. Hän ei siis tee mitään väärin, hän vain tekee asiat eri tavoin kuin minä!

Mieheni ei myöskään osaa täyttää tiskikonetta, kuten minä haluan sen täytettävän. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun hän täyttää sen "väärin". Siksi meillä onkin tapana, että jos mies on koneen täyttänyt, hän sen myös tyjentää. Mieheni ei myöskään ole opetellut ripustamaan pyykkejä yhtä pedanttisen pikkutarkalla systeemillä kuin minä, mutta hän pesee säännöllisesti pyykkiä ihan oikeilla pesuohjelmilla ja aineilla. Itse asiassa minä taidan olla se, joka meillä enemmän on innolla touhutessaan epähuomiossa tullut pesseeksi kaikki lakanat vaaleanpunaisiksi tai kutistanut hienoimmat villapaidat...

Entä kun mieheni sitten ei jotain ole tehnyt, vaikka se olisi pitänyt tehdä? Nyt naiset käsi sydämelle ja katse peiliin, oletteko te aina tehneet kaikki kotityöt ajallaan ja prikulleen niin kuin "kuuluu"? Onko lakanat aina silitetty ja tiskiallas tyhjä, kun illalla menette nukkumaan? Onko lasten lelut kerätty lattioilta ja laitettu paikoilleen? Jos todellakin on, suosittelen löysäämään pipoa tai vaihtoehtoisesti onnittelen hirmu hyvin organisoidusta ja sujuvasta arjesta! Itse en ainakaan joka ikinen ilta kykene koko taloa siistimään, vaikka periaatteessa sellainen tapa onkin tullut vuosien saatossa omaksuttua.

En usko täydellisyyteen siinä mielessä kuin sitä sanaa yleensä käytetään. Virheettömyys ei kuulu ihmisyyteen eikä ainakaan lapsiperhearkeen. Miehille tulisi suoda kaikki samat oikeudet olla vanhempia omalla tavallaan kuin naisillekin. Toki naisillakin niitä oikeuksia tulisi olla enemmän... Tai että mitä se muille kuuluu, ruokkiiko joku lapsensa rintamaidolla lapsentahtisesti imettämällä vai kasvaako vauva korvikkeella, jonka saa tuttipullosta? 

Kertokaa minulle, miksi erityisesti äidit ovat niin armottomia. Oma teoriani on, että se johtuu epävarmuudesta omassa vanhemmuudessa. Ei olla aivan varmoja, sitten lopun perin siis, onnistuuko kasvattamaan lapsensa niiden ihanteiden mukaan, mitkä itselleen on asettanut. Ehkä ne ihanteet eivät alunperinkään olleet kovin realistisia... Ymmärrän myös, että vauvaan hullaantuu niin perusteellisesti, että pian haluaa hoitaa ja kasvattaa kaikki maailman vauvat niiden omien, parhaiksi koettujen periaatteiden mukaan. Se ei vain mene niin, että tässä maailmassa olisi vain yksi ja ainoa oikea tapa tehdä asioita.

Siinä missä äidit siis syyllistävät kilpaa toisiaan täysin vääristä valinnoista, he hakevat samalla pönkitystä omalle äitiydelleen isyyttä tallomalla. Näin minä asian olen omaa tuttavapiiriä seuraillessani kokenut. Voin toki olla täysin väärässä, jopa toivoisin olevani! Minä nyt vain satun olemaan sitä mieltä, että äitiydessä ei automaattisesti ole mitään niin pyhää, mitä isyydessä ei myös olisi. Eikä äiti automaattisesti ole se parempi vanhempi, todellakaan. Pienenä provokaationa heitän tähän tilastofaktan: Suomessa suurin osa lähisuhde- ja perheväkivallasta tapahtuu naisen käden tai käden jatkeen kautta.

Toivoisin, että iseille annettaisiin enemmän tilaa toteuttaa vanhemmuutta omalla tavallaan. Itsellenikin se oli ja on ajoittain vieläkin haastavaa. Siinä tekee kuitenkin lapselleen karhunpalveluksen, jos ajaa isän kauas omista lapsistaan eikä anna osallistua arkeen täysipainoisesti.

Loppuun haluan sanoa, että on paljon huonoja isejä - niin kuin myös äitejä. On paljon isejä, jotka eivät ole kiinnostuneita lapsistaan eikä mikään, mitä äiti tekee, auta asiaa. Sama on muuten myös toisin päin, kaikki äidit eivät ole kiinnostuneita lapsistaan. On paljon isejä, jotka yhä ajattelevat, että nainen kuuluu nyrkin, hellan ja lastenkamarin väliin tottelemaan miestään ja hoitamaan hänen jälkikasvunsa. Minun on hyvin vaikea nähdä kumpaakaan sukupuolta loistavana vanhempana, jolta kaikki sujuu ilman minkäänlaista harjoittelua täydellisesti. 

Minulle usein sanotaan, että miehessäni ei taida olla mitään vikaa, kun puhun hänestä aina niin hyvää. Oi, kyllä hänessä vikoja on! Niin kuin meissä kaikissa. Mutta haluaisinko minä, että mieheni toistuvasti kertoisi minun vioistani ystävilleen? En tietenkään. Kyllä minäkin joskus puran ärsytymystäni miestä kohtaan ystävilleni, mutta harvoin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, etten itsekään ole virheetön enkä haluaisi, että minua arvostellaan lähinnä vikojeni kautta. Toisekseen siksi, että uskon ihmisten kykenevän vaikuttamaan omiin mielikuviinsa sillä, miten he kertovat asioista toisille ihmisille. Kokeilkaapa alkaa kehua puolisoanne ympäröiville ihmisille. Voisin kuvitella, että hyvinkin pian huomaatte, että näette puolisossanne entistä enemmän niitä ihania, hyviä asioita, ettekä enää kiinnitä niin voimakkaasti huomiota vikoihin.