Seuraava kirjoitus sisältää stereotypioita, jotka eivät sellaisenaan sovellu kaikkien maailman ihmisten kuvauksiksi. Toivon, että tämän tekstin lukijat ymmärtävät minun kirjoittaneen tämän pilke silmäkulmassa, rypyttömän otsan kera. Jos olet kanssani täysin eri mieltä seuraavista ajatuksista, sinulla toki on vapaus olla sitä. Saatat hyvinkin suurella todennäköisyydellä olla oikeassa. Älä kuitenkaan pahoita mieltäsi vaan hyväksy minunkin inhimillinen taipumukseni virheisiin ja toisaalta oikeuteni omaan mielipiteeseeni ;) 

Naiset ovat irrationaalisia otuksia. Heissä ei ole kerrassaan mitään järkeä. Tämän tietää jokainen itselleen rehellinen nainen ja suurin osa miehistä oppii tämän jo lyhyessäkin parisuhteessa.

Naiset eivät ole sen tyhmempiä kuin miehet, he pystyvät kaikkeen siihen, mihin miehetkin, ainakin älyllisesti. On olemassa eroja, joiden kieltäminen olisi typerää ja mielestäni myös ahdasmielistä, mutta nuo erot eivät ole läheskään niin merkittäviä kuin samankaltaisuudet. Puhutaan sitten lapsista tai aikuisista, on mielestäni aina yksilöiden erot paitsi suurempia myös huomattavasti merkittävämpiä kuin sukupuolten väliset.

Naisilla on kuitenkin miehiin nähden eräs piirre, joka tekee elämästä toisaalta hauskempaa, toisaalta hirmu raskasta. Se on naisten tapa ylireagoida liki kaikkeen. Naisten hormonit sekoittavat soppaa aina aika ajoin ja kaiken huipuksi naiset pyrkivät kieltämään molemmat näistä taipumuksistaan.

Mitä pahaa on siinä, että on nainen? Ei mitään! Mitä pahaa on siinä, että käyttäytyy naisellisesti? Ei mitään! Ei edes silloin, kun tuo naisellinen käytös on omituista, epäloogista tai suorastaan täysin järjetöntä. Suurimman osan aikaa se kuitenkin on varsin harmitonta ja oikeastaan on yksi suuri syy siihen, miksi me naiset olemme niin hurmaavia.

Minä pelkään hiiriä. En tuolla ulkona ollessa, olenhan hevosihminen henkeen ja vereen. Tallihiiri ei saa minua edes vetämään äkisti henkeä. Mutta auta armias, jos hiiri eksyy meille kotiin, sisälle! Menen suunniltani, kiipeilen pöytien ja tuolien päällä ja kiljun henkeni edestä. Kuinka vaarallisia ovat suomalaiset metsähiiret? Toki niistä voi saada tauteja, mutta asiallisesti talosta häädettynä vaaraa ei ole. Ne ovat vieläpä niin ystävällisiä, että jättävät selkeät merkit vierailustaan esimerkiksi ruokakaapissa, kukaan tuskin syö leipää, jonka päältä löytyy hiirenpapanoita. Onneksi meillä ei vielä kuitenkaan ole hiiri ruokien kimppuun päässyt muuten kuin roskiksessa.

Kuitenkin... Olen kuin mikäkin pikkutyttö hiiren talossa tavatessani. Menetän toimintakykyni ja miehen on hävitettävä hiiri. En kykene ottamaan edes kuollutta hiirtä ja hävittämään sitä. En vain pysty. 

Tai toki pystyn, jos on pakko. Mutta kun ei ole. Turvaudun mieheeni, koska voin tehdä niin. Eikä edes hävetä. Jos mies olisi pitkään poissa, en tietenkään jäisi kiljumaan pöydälle ja antaisi kuolleen hiiren mädäntyä lattialle. Ottaisin hanskat käteen ja siivoaisin tuholaisen pois. Mutta niin kauan kuin ei ole pakko, en edes yritä. Kynnys on kuitenkin liian suuri. Ja on ihanaa olla joissain asioissa pelkkä avuton nainen!

Minä saan kiukkukohtauksia, joille ei ole mitään varsinaista syytä. Minua vain kiukuttaa ja haluan, että minua lohdutetaan ja lepytellään. Minä saatan olla tunteet pinnassa ja purskahtaa itkuun pienestäkin asiasta. Minulla on tarpeita, joita miehelläni ei ole, ei ainakaan samassa mittakaavassa. Ja se on ihan okei. 

Sanoinkin jo, että naiset ylireagoivat. Niinhän he tekevät, melkein koko ajan ja kaikkialla. Pienimmästäkin asiasta tehdään hirveä show ja sitten miesparka on aivan pihalla eikä osaa enää toimia lainkaan. Mikä tietenkin tulkitaan naisen taholta välinpitämättömyydeksi. Minun teoriani mukaan naisten tapa ylireagoida on myös suurin syy siihen, ettei parisuhteen sisäisiin ongelmakohtiin päästä pureutumaan.

Onko siis naisten vika, ettei parisuhde toimi, että keskusteluyhteys on kadonnut? Ei. Mutta ei se ole myöskään miesten vika. Syy on kahden erilaisen toimijan välisessä kanssakäymisessä, jossa on vakavia puutteita.

Otetaan esimerkki. Minä olen siivonnut talon ennen lähtöä pitkään, 24 tunnin työvuoroon. Työmatkoineen kaikkineen olen poissa kotoa 26 tuntia. Oletan, että talo on edes liki yhtä siisti minun palatessani töistä. Tiedän jo ennalta, että olen väsynyt saapuessani takaisin kotiin eikä ajatus välittömästä uudelleen siivouksesta ainakaan piristä. Sanonko tämän miehelleni lähtiessäni? En tietenkään, koska minulle se oletus on niin itsestäänselvä. 

Tulen reilun vuorokauden kuluttua kotiin ja totean, että tiskit on tiskaamatta, lelut pitkin lattioita ja parhaassa tapauksessa vaatteetkin jätetty viemättä pyykkikoriin. Saan hirveän hepulin. Vaihtoehtoisesti joko suutun ja siivoan talon pienen raivon vallassa tai suutun ja jätän mielenosoituksellisesti kaiken silleen. Miehen kotiutuessa on hänellä vastassaan joka tapauksessa takuuvihainen nainen, joka luultavasti syyttää miestä suunnilleen kaikesta, mitä viimeisen kahden vuoden aikana on tapahtunut. Etenkin, jos naisella on ollut aikaa pohtia asioita pari tuntia siinä välissä.

Mies hermostuu naisen ylireagointiin. Eihän se nyt ole mikään maailmanloppu, jos tiskit kerran jää! No eihän se ole, mutta nainen kokee, että häntä ei arvosteta, koska hänen siivouksensa on mitätöity hänen poissaollessaan. Sanooko hän tämän miehelle? Tuskinpa. Hän murjottaa ja on entistä vihaisempi. Tässä vaiheessa yleensä mieskin alkaa suuttua ja mykkäkoulu tai vaihtoehtoisesti huutokilpailu on miltei väistämättömissä.

Näin meilläkin oli pitkään. Voi myötähäpeä, kun mietin niitä täysin turhia raivokohtauksia ja niiden jälkeistä mököttämistä! Jossain kohtaa sitä sitten tajusi, että siinä missä minun pitää oppia sanoittamaan se perimmäinen syy siellä raivarin takana, miehen on opittava ohittamaan minun ylireagointini ja keskityttävä siihen perimmäiseen syyhyn. Edellä kuvatussa siivoustapauksessa se perimmäinen syyhän siis oli, että nainen koki, ettei häntä arvosteta, ainakaan riittävästi.

Nainen siis todellakin ylireagoi noin 99% ajasta, mahdollisesti työaika poisluettuna. Mies taas pyrkii järkeilemään asioita eikä luonnostaan osaa ajatella asiaa yhtä tunneperäisesti kuin nainen. Kumpi on parempi? Ei kumpikaan. Kyse on vain erilaisuudesta. Jos kumpikin pystyy omalta osaltaan tulemaan vastaan, on parempi keskusteluyhteys taattu.

Me todellakin teimme mieheni kanssa tämän havainnon pari vuotta sitten. Ehdimme siis olla useita vuosia naimisissa, kunnes tajusimme, että suurin osa riidoistamme - etenkin niihin kotitöihin liittyvistä - johtui erilaisuudesta, ei toisen laiminlyönneistä tai välinpitämättömyydestä. Nykyisin mieheni ymmärtää, että minä näen kotityöt enemmän rakastamisen ilmentyminä ja minä kykenen käsittämään, että miehelle ne todellakin vain ovat kotitöitä. Eipä ole tarvinut imuroinnista kiistellä aikoihin!

Tämä naisen tunneperäinen suhtautuminen suunnilleen ihan kaikkeen on joskus hyvin huvittavaa. Minun näkökulmastani miesten järkiperäisyys on lähinnä rasittavaa. Toki myös hirmu käytännöllistä silloin, kun pitää ratkaista jotakin.

Minun mieheni on todellakin kyennyt ymmärtämään, miten naisen mieli toimii, ainakin siinä määrin kuin sitä on mahdollista ymmärtää. Hän tiedostaa, että minulle asioilla on aina tunneyhteytensä ja siksi reagoin niihin joskus yllättävän voimakkaasti - ja tottakai tunneperäisesti. Tästä ymmärryksestä on ollut erityisen paljon hyötyä juuri nyt, kun minun on vaikea ajatella järkevästi tästä ovulaation puuttumisesta. Mieheni ei vähättele minun tunnemyrskyäni ja voin vapaasti purkaa hänelle tuntojani. Voin itkeä mieheni olkaa vasten ilman häpeää tai pelkoa torjutuksi tulemisesta. Mieheni tietää oikein hyvin - järkiperäinen ihminen kun on! - että minä olen suhteettoman huolissani. Mutta hän ei anna tämän tiedon muodostua esteeksi välillemme. Hän kertoo minulle faktat, rauhoittelee ja muistuttelee, miten vähän aikaa vasta on kulunut. Samalla kun hän kuitenkin myös tukee minua emotionaalisella tasolla ja ottaa vastaan minun ylitsepursuavat tunteeni.

Tätä miestä en vaihda! <3 Ja kuten arvata saattaa, tänään saamani tuki tekee kaikki meidän avioliittomme aikana saadut kolhut kestämisen arvoisiksi.