Vauhti ja vaaralliset tilanteet. Takuulla tuttuja juttuja kaikille lapsiperheen vanhemmille. Ainakin, jos se ensimmäinen lapsi on ehtinyt kahden vuoden ikään tai vanhemmaksi. Meillä on ainakin kahden pojan kanssa tulleet tutuiksi niin kaatumiset, pään lyömiset, haavat ja kaikenlaiset kolhut. Toiset ovat pieniä ja harmittomia, sellaisia, joihin tepsii puhallus ja pusu. Toiset taas ovat vaatineet sairaalahoitoa, joskus ihan vuodeosastolla saakka.

Olen usein itsekseni naureskellut, etten hyötynyt aikoinaan Esikoista odottaessani synnytys- tai vanhemmainvalmennuksesta lainkaan. Mistä oikeasti olisi iloa, on lasten kanssa elämiseen erikoistunut ensiapukurssi! Sellainen, missä tulisi kaikki haavojen ja nirhaumien kotihoidosta aina hätäensiavun antamiseen. 

Olemme mieheni kanssa molemmat lähteneet nykyisille työurillemme varhaiskasvatuksen kautta ja pohjakoulutukseemme on kuulunut ensiapukurssit. Molemmat myös "joudumme" töiden vuoksi päivittämään tietotaitojamme ensiavun, haavanhoidon ja vastaavien saralta. Molemmille on myös työelämässä tullut vastaan vähän liiankin monta hätäensiaputilannetta. 

Kokemuksen syvällä, melko liikuttuneella rintaäänellä voin vain todeta, että ainakin meidän perheessä ensiaputaidot ovat joutuneet koetukselle ja arkikäyttöön. Ensimmäisen kerran jouduin elvyttämään pikkulasta, kun Kuopus valahti elottomaksi aivan yhtäkkiä. Hän oli tuolloin 6kk vanha, minulla parhaillaan sylissä ja yhtäkkiä meni veltoksi - poika ei hengittänyt. Ei muuta kuin äiti elvyttämään ja isä soittamaan hätäkeskukseen. Toisinta tästä samasta tapahtui Kuopuksen ollessa kolmevuotias. Syytä ei koskaan saatu selville. 

Esikoinen ei koskaan laittanut mitään pientä suuhunsa ollessaan vauva tai taapero. Eihän poika muutenkaan juuri tarttunut mihinkään eikä halunnut laittaa mitään suuhunsa - kiitos aistiyliherkkyyden. Vaan pojan ollessa 5-vuotias hän yllättäin keksikin laittaa pikkuauton renkaan sieraimeensa. Ja sieltähän se putosi alempiin hengitysteihin ja jäi jumiin. Siinä ei montaa hetkeä edes yritetty kotikonstein irrotella rengasta vaan soitin hätäkeskukseen samalla, kun pakkasin lapsen autoon ja lähdin ajamaan lähimpään ensiapuyksikköön. Puolessa välissä matkaa sain eteeni moottoripyöräpoliisin, joka pillit vonkuen saattoi meidät ensiavun ovelle ja auttoipa vielä kantamaan pojankin kiireessä lääkärin tykö.

Kuopus sai neljävuotiaana vaikean allergisen reaktion. Hän sai niitä yhteensä kolme kertaa ja kolmannella kerralla se oli niin raju, että jouduimme Kuopuksen kanssa sairaalan vuodeosastolle tarkkailuun pariksi vuorokaudeksi. Pitkienkään tutkimusten jälkeen ei selvinnyt, mistä oli kyse. Poika ei ole tänäpäivänä millekään allerginen eikä ole vuoteen saanut oireen oiretta siihen suuntaan. 

Ja sitten on liuta näitä pieniä kolhuja.. Osa on käyty tikkauttamassa, osa liimattu. Suurin osa saadaan hoidettua ihan kotona. Jossain vaiheessa ajattelin, että pitäisi muuttaa lähemmäs paikallista aluesairaalaa... 

Eilinen toi tullessaan kaksi uutta kolhua. Vein pojat illaksi juoksemaan Helsinkiläiseen sisähuvipuistoon, jotta saisivat kunnolla energiaa purettua. Sää ei juurikaan ole suosinut ulkoilua. Pojat leikkivät ilolla eikä ongelmia ollut. Kunnes alkoi vähän jo väsyttää ja koordinaatiokyky heikentyä sen mukana. 

Ensin sattui Esikoiselle. Poika hyppäsi liukumäkeen vähän liian innokkaasti ja tuli huitaisseeksi korvansa johonkin, mahdollisesti jopa omaan käteen. Korvan taakse tuli kunnon vekki ja vertakin tuli sitten ihan reilusti. Pikainen paikkaus leikkipaikan wc:ssä ja ilo jatkukoon. Hetken harkitsin, josko vekki olisi pitänyt käydä liimauttamassa, mutta sen verran hyvin osaan haavoja arvioida, että eipä sille juuri mitään olisi ollut tehtävissä. Samanlaisen haavateipin hoitajat olisivat laittaneet päivystyksessä kuin minkä tämä hoitaja laittoi itse.

Seuraavaksi olikin sitten Kuopuksen vuoro. Poika juoksi innoissaan eteenpäin ja siinä menossa käsi jäi hieman jälkeen, jäi kiinni kahden ulokkeen väliin ja tottakai vääntyi pojan kokiessa äkkipysäyksen. Ensimmäiseksi pelkäsin käden murtuneen, sen verran hurjalta tilanne näytti. Kaikeksi onneksi lasten luut ovat kuitenkin sen verran joustavampia kuin aikuisten, että päästiin tälläkin kertaa säikähdyksellä. Kylmäpussi hetkeksi kättä vasten - onneksi leikkipaikka oli hyvin varusteltu tässä mielessä! - ja sitten poika saattoikin jo palata leikkeihinsä.

Tällaisia pieniä kolhuja ja kolauksia tulee melkein päivittäin. Olen omaksunut sen asenteen, etä ne kuuluvat pienten poikien elämään. Tunnustaudun myös melko suojelevaksi äidiksi, joka helposti kieltää liian rajut ja vauhdikkaat leikit. Puissa saa kiipeillä - kunhan ensin on sovittu yhdessä, missä puussa se on turvallista ja että sinne kiivetään vain aikuisen läsnäollessa. Sisällä ei juosta - turvallisuussyistä sekä äidin hermojen säästämiseksi ;) 

Kaikkia tapaturmia ei voi eikä tulisi yrittää estää. Mutta puhuttaessa oikeasti vakavista asioista, olen todellinen turvallisuusfriikki. Monen mielestä varmasti ylivarovainen ja liian suojeleva.