Kävimme Kuopuksen kanssa neuvolassa. Hiemanhan se sinne meno oli myöhässä, olisi voitu mennä hieman lähempänäkin niitä synttäreitä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös? 

Kuopus on kasvanut aivan normaalisti, pituutta ja painoa tulee tasaisesti lisää. Poika etenee omilla käyrillään loogisesti vaikka onkin aina ollut pieni ja hintelä lapsi. Tälläkin kertaa neuvolan terveydenhoitaja oli kovin kiinnostunut Kuopuksen ruokahalusta, mihin vastasin jälleen kerran, että poika syö enemmän kuin kukaan muu perheessä. Aamulla kaksi lautasellista puuroa voisilmän kera, lounaalla ainakin täyden annoksen lämmintä ruokaa, useimmiten ottaa lisääkin. Välipala tarjoillaan kahden aikaan ja sitäkin menee alas reippaanlaisesti. Päiväruoka maistuu yleensä lounastakin paremmin eikä kolme lautasellista ruokaa ole mikään ihmeellinen tilanne. Iltapalan määrää meillä rajoitetaan, koska etenkin Esikoinen söisi mieluusti vain pysyäkseen hereillä - mutta Kuopus ei iltaisinkaan nälkää näe. 

Kaikesta tästä ruoasta huolimatta Kuopus on painokäyrällä -13. On ollut jo kauan. Jossain vaiheessa oli vieläkin pahemmin miinuksen puolella. Kasvu on kuitenkin kaikin puolin normaalia ja lapsi on iloinen, energinen ja toimelias tapaus. Verikokeissa ei koskaan ole ollut minkäänlaisia puutostiloja eikä mitään oireita aliravitsemuksesta ole ilmaantunut, ikinä. 

Joidenkin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmiset ovat ruumiinrakenteeltaan kovin erilaisia... Esikoinen syö huonosti ja vähänlaisesti ja hän on painokäyrällä +7. Pikkuveljestään poiketen hän on leveäharteinen ja lihaksikas. Puhtaasti ruumiinrakenteen perusteella Kuopuksesta tulisi loistava balettitanssija, Esikoisesta painonnostaja.

Kuopuksen runsaaseen energian kulutukseen on toki syynsä. Hän on liikkeessä koko valveillaoloaikansa. Kuopus ei kävele, hän juoksee. Kuopus ei istu, hän pyörii tuolilla. Kuopus hyppii, kiipeilee, pyörii jaloissa ja harjoittaa jatkuvasti jonkinlaista liikettä. Vähintäänkin hän heiluttelee jalkojaan istuessaan. 

Kuulostaako rasittavalta? Minulle on kerrottu, että sen täytyy olla rasittavaa. Omata lapsi, joka ei pysähdy hetkeksikään ja jonka suu käy kaiken hyvän lisäksi jatkuvalla syötöllä. Vaan en minä koe sitä rasittavaksi. En sen enempää kuin koen rasittavaksi muitakaan normaaleina pitämiäni asioita. Siis aivan varmasti välillä hermo kiristyy, kun yksi juoksee koko ajan sisällä eikä tunnu osaavan kävellä. Ne hermot kiristyvät aivan samalla tavalla myös siitä, että pikkuautot tai Legot ovat kymmenennen kerran saman päivän aikana jalan alla. 

Se, mitä me pidämme normaalina, on hyvin pitkälti tottumiskysymys. Voimme myös päättää, miten suhtaudumme tiettyihin asioihin. Tottakai voisin yrittää "pistää lapseni kuriin" ja opettaa liikkumaan hitaammin. Tottakai voisin huutaa ja menettää hermoni joka siunaaman kerta, kun hän kiipeää pöydälle ja tekee valtavan loikan alas sieltä. Tottakai voisin olla nauttimatta lapsestani sellaisena kuin hän on ja yrittää kaikin tavoin tehdä hänestä jotakin muuta.

Se, että minä hyväksyn lapseni aktiivisuuden (toiset kutsuvat sitä yliaktiivisuudeksi) ei tarkoita, ettenkö kasvattaisi häntä. Minä oletan, että tarvittaessa molemmat lapseni kykenevät tiettyihin asioihin, kuten pysähtymään, istumaan hiljaa ikätasolle sopivan ajan ja käyttäytymään kohteliaasti ja muut huomioonottavasti. Tiesittekö, että Esikoisen kanssa mikään näistä asioista ei ole ollut koskaan itsestäänselvyys? Esikoisen jälkeen minua ei pahemmin hetkauta, jos Kuopus sattuukin olemaan hieman ripeämpi toimissaan. Ihan oikeasti.

Minulle on jo parin vuoden ajan puhuttu siitä, miten Kuopuksella saattaa olla ADHD. Miten voidaan määritellä 3-vuotiaan aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö? Toki on olemassa pienen pieni osa lapsista, joilla tämä häiriö on niin extreme, että diagnoosi voidaan tehdä kutakuinkin luotettavasti. Minun lapseni ei todellakaan kuulu tähän luokkaan. Minun mielestäni hän on aivan tavallinen lapsi, joka rakastaa liikettä - niin kuin mielestäni suurin osa terveistä lapsista tekee!

Noh, tälläkin kertaa neuvolan terveydenhoitaja otti esiin huolensa Kuopuksen vilkkaudesta, omiin maailmoihin unohtumisesta ja keskittymisvaikeuksista. Anteeksi nyt, mutta kun ne tehtävät olivat aivan liian helppoja! Ei kai kukaan jaksa panostaa täysillä tehtäviin, jotka eivät anna minkäänlaista haastetta. Omiin maailmoihinsa vajoaminen ei liene mitenkään erikoista, kun kyseessä on 5-vuotias. Minusta Kuopuksessa ei ole mitään, mikä herättäisi minussa erityistä huolta. Ja minä olen sentään työelämäni aikana nähnyt monta kymmentä eri-ikäistä ADHD-lasta ja -nuorta. 

Toki olen hieman puolueellinen. Olen itse saanut ADHD diagnoosin ja elänyt sen kanssa koko elämäni. Diagnoosin sain 17-vuotiaana (niihin aikoihin sitä ei pahemmin diagnosoitu), mutta häiriö oli minun kohdallani melko selkeä jo pikkulapsesta saakka. Minut leimattiin Pahaksi Lapseksi, Tuhmaksi Tytöksi ja Toivottamaksi Tapaukseksi. Minun piti päätyä nuorisovankilaan ja sortua huumeisiin. Hassua, ettei kumpikaan ennusteista toteutunut. Nykyään työskentelen nuorten kanssa, jotka ovat päätymässä nuorisovankilaan tai/ja ovat sortuneet huumeisiin. Niin se elämä heittelee.

Olen monesti miettinyt, miksi säästyin tuolta nurinkuriselta kohtalolta, jota minulle parjattiin. Yksi syy oli varmasti se, että päätin näyttää kaikille. Minähän en ollut sellainen, minkälaiseksi minua yritettiin luoda. Olen älykäs, hyväsydäminen ja omaan jopa melkoisen määrän itsekuria. Toinen syy oli isäni, joka tiesi omasta kokemuksestaan, millaista on olla ADHD-apina. Aivan niin, myös isälläni on tuon häiriön tyypillisiä piirteitä, vaikkei todellakaan diagnoosia. Isä kasvatti minut alusta asti sillä oletuksella, että itsensä kanssa nyt vain on pakko oppia elämään. 

Tässä kohtaa lukijan on helppo ajatella, että todennäköisyys Kuopuksen ADHD-taipumukseen on sukurasitteen perusteella melko suuri. Ja niinhän se on. Minä en vain näe tarvetta diagnosoida 5-vuotiasta lasta, joka on taidoiltaan ja tiedoiltaan ikätasoaan aavistuksen taitavampi. Hän selkeästi kykenee keskittymään ja oppimaan ongelmitta. Enkä edes usko, että Kuopukseni tapauksessa diagnoosi olisi mitenkään helppo tai yksiselitteinen. Hän ei ole riittävän extreme.

Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaista lääkitystä omaan ylivilkkauteeni. En kiellä, ettenkö jossain vaiheessa elämää olisi luultavasti moisesta hyötynyt ja elämä olisi voinut olla paljon helpompaa. Toisaalta en nykyään edes tarvitse lääkitystä - olen oppinut elämään itseni kanssa, hallitsemaan itseäni ja kompensoimaan heikkoja kohtiani. Ja olen oppinut kääntämään ADHD:n voimavaraksi, loputtomaksi sellaiseksi. Kukapa ei toivoisi, että pystyisi touhuamaan koko päivän innoissaan siitä, että saa touhuta? Mikään ei ole niin voimakas moottori kuin oikein kanavoitu ADHD:n ylivilkkaus. 

Jos Kuopuksella jonakin päivänä todella diagnosoidaan ADHD, toivon hänen löytävän siitä kaikki ne hyvät puolet, jotka itse olen löytänyt. Toivon, ettei hän anna sen leimata itseään eikä rajoittaa itseään. Toivon myös, ettei hän sen varjolla saa anteeksi tekemiään töppäyksiä vaan joutuu kantamaan vastuun teoistaan siinä, missä kaikki muutkin. Olen nimittäin kyllästynyt kuulemaan, miten ADHD-lapset "vain ovat sellaisia" ja miten "heille ei vaan voi mitään". Kyllä voi. ADHD-apinan voi kasvattaa siinä missä muutkin lapset. Se vain vaatii enemmän työtä ja vaivannäköä. Anteeksi, jos toivoit helppoa lasta, joka kasvaa siinä sivussa. Niitä on harvassa eikä ADHD-lapset kuulu heihin. 

Voisin muuten kirjoittaa ainakin yhden paksun kirjan aiheesta! Jonakin päivänä vielä teenkin niin...