Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tässä perheessä kyseisen asian äärellä ollaan, mutta aina herättää yhtä tehokkaasti siihen omaan ja monen muun todellisuuteen. 

Olen vähitellen alkanut saada voimia takaisin, kilpirauhaslääkitys siis selvästi toimii ja toki raskauden eteneminenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että pahin väsymyksen selkä vähitellen taittuu. Olen kuitenkin yhä kaukana omasta itsestäni, tarvitsen runsaasti taukoja enkä missään nimessä saa tehtyä kaikkia tarvittavia kotitöitä yhden päivän aikana ilman apua. Tai mikä nyt on tarvittava kotityö.. Tarkoitan, että arki rullaa, lapset saavat ruokaa, hoitoa ja hoivaa, puhdasta vaatetta riittävästi ylle jne. Tällaisina aikoinahan se riittääkin. Mutta mitenkään siistiä meillä ei tällä hetkellä ole. Ei todellakaan.

Olen tavallisesti jopa hieman liian tietoinen siitä, miten sekainen ja epäjärjestyksessä koti on. Yleensä meillä imuroidaan vähintään kolmesti viikossa (mikä ei ole lainkaan liioiteltua perheessä, jossa on lemmikeitä), luututaan vähintään kerran viikossa ja tavarat järjestellään joka ikinen päivä. Nyt? En ole pysynyt edes kärryillä, kuinka monta imuri- tai moppikeikkaa olen joutunut lykkäämään myöhemmäksi...

Mies on tehnyt paljon kotitöitä töidensä ohella, jatkanut yhä viimeistelyä kaipaavan wc:n remontointia ja siinä sivussa tehnyt lumityöt ja hoitanut lapsia. Suurin vetovastuu arjesta oli monta viikkoa miehellä, minä vasta hiljalleen palaan tekemään omaa osuuttani kotitöistä. On tästä tosin se hyöty ollut, että mieskin on nyt konkreettisesti kokenut sen, miltä tuntuu olla kodinhoitovastuussa oleva vanhempi. Vaikka hän aina on arvostanut minun kotiin ja perheeseen uhraamaa aika- ja energiamäärää, nyt hän vasta todella käsittää, mitä kaikkea täällä ei tekisi kukaan, jos minä en niitä olisi tehnyt. 

Nyt mies sai sitten komennon koulutukseen pääkaupunkiseudulle pitkäksi viikonlopuksi. Toki tähän viikonloppuun kuuluu myös työporukan virkistäytymistä ja tyky toimintaa, mutta työasioissa kuitenkin torstaina lähti. Maanantaina palailee, iltasella. Leikin siis yksinhuoltajaa torstaiaamusta maanantai-iltaan.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, sain flunssan kimppuuni keskiviikkona. Ei mitään vakavaa, ei edes kuumetta nosta, mutta inhottavan räkäinen ja alavireinen on olo koko ajan. Ja minä kun olin suunnitellut, että nyt voimien jo hieman palauduttua, saisin vihdoin tämän talon siivottua niin kuin minä tykkään, että talo siivotaan. 

Siinä tuli sitten mieleen, miten mukavaa olisi, jos lapset voisivat mennä yökylään jonnekin. Tai edes pariksi tunniksi päiväsaikaan leikkimään. Että saisin rauhassa keskittyä vain ja ainoastaan siihen siivoamiseen. En tiedä, miten muilla, mutta meillä ainakin on harvinaista herkkua, että lapset jaloissa kykenisi oikeasti keskittymään omiin touhuihinsa ilman toistuvia katkoja milloin mistäkin syystä.

Ja sitten sitä taas muisti, miten olematon meidän niin kutsuttu turvaverkkomme on. Meillä ei ole sellaista! Ei ole ketään, joka ottaisi pojat hetkeksi hoitoon, ei ketään, joka tulisi auttamaan minua kotiin eikä ketään, joka voisi tarvittaessa vaikka tuoda ruokaa tullessaan. No nythän ei millekään ruoanlaittoavulle ole edes tarvetta, mutta on ollut niitäkin päiviä, kun olisi ollut. 

Onhan meillä tuttavaperheitä, on kavereita ja hyviä ystäviäkin. Jotenkin kaikki ovat kuitenkin niin omissa lokeroissaan viihtyviä, ettei heille kehtaa edes ehdottaa, että hei, sopisiko, jos... Ja kaikilla on se oma elämä siinä ympärillä pyörimässä. Samalla tavalla hektistä kuin meilläkin. 

En voi sanoa, etteikö vikaa olisi itsessä. Olen kova tarjoamaan apuani muille, mutta itse en edes puolella sanalla vihjaa, jos kaipaisin apua. Ei, että kukaan sellaista olisi koskaan kysynytkään. Olen monesti miettinyt, miksi minun on niin vaikea todeta ääneen, että ohhoh, kun väsyttää. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy siihen on pelko siitä, ettei ketään kiinnosta. Että ihmiset, joita olen oppinut pitämään luotettavina ystävinäni eivät kiinnitä siihen huomiota. Että kukaan ei tarjoa apua. 

Siksi en myöskään suoraan pyydä apua. Mitä sitten, jos kaikki sanovatkin ei? Ei minua haittaisi jäädä avutta, niinhän minä jään nytkin. Mutta minun muutoinkin äärimmäisen heikolle luottamukselle ihmisiä kohtaan se olisi kohtalokas kolaus. Kohtalokas ainakin sen ystävyyssuhteen osalta. Voisin selittää pitkät pätkät siitä, miten vaikea minun on luottaa ihmisiin, mutta se lienee epärelevanttia tässä kohtaa. Tärkein kohta on se, jossa sanon, että minä en luota, piste.

Toinen puoli tarinaa on sitten yhteiskunnallista vaikutusta. Mitä tapahtuu, kun Suomessa pyydetään apua? Yleisesti vastaus on, että mitäs hankit itsesi siihen tilanteeseen. Tai että on se muillakin rankkaa. Eivätkä hekään valita. Ole hiljaa, nosta pääsi ylös ja pinnistele eteenpäin. Älytöntä! Aivan kuin meidät olisi tarkoitettu elämään ja selviämään yksin!

Juuri tässä tilanteessa en ole minkäänlaisen kriisin partaalla. Tiedän, että olen maanantai-iltana aivan loppu ja talo tuskin on juurikaan siistimpi kuin nyt, mutta tiedän myös selviäväni. Tiedän, että lapset saavat ruokaa, puhtaita vaatteita, lämpöä, hoivaa, turvaa ja rakkautta. Ja kyllä heillä tekemistäkin tulee riittämään. Mutta en voi olla miettimättä, miten yksin olisin, jos oikeasti en enää jaksaisi. 

Pelottavinta on, että tiedän monen äidin ja isän olevan aivan samanlaisessa tilanteessa, mutta heillä ei enää ole varmuutta omasta selviytymisestään. Toisaalta minua myös huvittaa, koska tiedän monen pitävän omia turvaverkkojaan itsestäänselvinä ja kuvittelevan, että muillakin on sellaiset. Että on lähellä asuvat isovanhemmat, jotka haluavat ja jaksavat auttaa. Että on ystäviä, jotka ilomielin ottavat lapsia välillä hoitoon. Että on naapureita, jotka tuovat kylään piipahtaessaan lämmintä ruokaa perheelle. 

Opintojeni aikana tutustuin käsitteisiin yhteisöllisyys ja yhteisö. Silloin naurahdin itseksi, että olen sulkenut itseni pois jokaisesta yhteisöstä sitten lapsuuteni (poislukien nykyisen perheeni). Aluksi se on ollut silkkaa selviytymistä, sulkeutumista pois huonoista ihmissuhteista. Sittemmin se on muuttunut valinnaksi, jonka teen aina, uudestaan kerta toisensa jälkeen. Minä valitsen jäädä jokaisen yhteisön ulkopuolelle, koska yhteisössä toimiminen olisi liian pelottavaa, se edellyttäisi ihmisiin luottamista.

(tahdon huomauttaa, että yhteisössä toimimen ei tässä kohtaa tarkoita, että kuuluu urheiluseuraan vaan sitä, että toimii kiinteänä osana mitä hyvänsä sosiaalista yhteisöä, on sitoutunut sen yhteiseen päämäärään, kantaa vastuuta yhteisön toiminnasta ja tuntee kuuluvansa kyseiseen yhteisöön)

Mitään ei saa antamatta jotakin. Joskus voi itse antaa vaikka kuinka paljon, koskaan kuitenkaan itse vastaanottamatta. Apu on luksusta. Te jotka sitä saatte, muistakaa arvostaa sitä, mitä saatte ja osoittakaa se myös!