Nyt onkin blogi ollut pienellä tauolla. En ole tiennyt, mitä ja miten kirjoittaisin. Jotta kenenkään ei tarvitse lukea henkeään pidätellen, paljastan heti niin sanotun huippukohdan: Ei mitään hätää, mutta ehdimme säikähtää.

Perjantaina oli aivan tavallinen päivä. Mies lähti iltavuoroon, kun sellainen hänelle oli työvuorolistaan merkitty. Minä jäin kolmestaan lasten kanssa kotiin, tekemään niitä aivan tavallisia arkisia juttuja, mitä me yleensäkin perjantaisin teemme.

Varasin itselleni kampaajalle ajan, jotain, mitä en ole tehnyt moneen kuukauteen, vaikka tarve onkin ollut jo ainakin... No ainakin kaksi kuukautta! Olen aina ollut hieman huono käyttämään rahaa itseeni, joten tuon kampaajankin varaamisessa oli ensin pohdittava useampi viikko, raaskinko laittaa rahaa hiuksiini. Totesin sitten kuitenkin, että tällä hetkellä en yhtenäkään päivänä ole saanut hiuksiani sellaiseen asentoon, että voisin olla edes muka-tyytyväinen niihin. Olen pitänyt pipoa päässä kaikkialla. missä se suinkin on ollut hyvien käytöstapojen mukaisesti mahdollista tai ei ainakaan epäkohteliasta.

Laitoin ruokaa. en mitään suurta tai ihmeellistä. Ihan sellaista arkista, jauhelihakastiketta, perunaa ja salaattia. Itsellä ei jostain syystä ruokahalua ollut ja söinkin sitten vain salaattia. Tosin sitä söinkin oikein ison lautasellisen. Ruokailun jälkeen aloimme täyttää tiskikonetta, niin kuin varmasti monessa muussakin taloudessa. Esikoinen hävisi omiin touhuihinsa ja Kuopus jäi auttelemaan minua. 

Yhtäkkiä tunsin, että housuihin tuli jotakin. Tiesin heti, etten pissannut housuun eikä kyseessä ollut mitään normaalia. Esikoinen oli juuri vallannut wc:n, joten en osannut muuta kuin mennä kodinhoitohuoneeseen tarkistamaan tilanteen. Pyysin Kuopusta odottamaan hetken, äiti tulisi aivan kohta. 

Verta. Runsaasti. Yhtäkkiä housuihin oli holahtanut kunnon annos tuoretta verta, joka oli peräisin emättimestä. Ensimmäinen ajatus oli myöhäinen keskenmeno, mutta heti seuraavana kummastelin tapahtuman kivuttomuutta. Mitään oireita ei ollut, ainoastaan verenvuotoa. Tiesin, että hätä tulisi pian, joten oli toimittava ennen kuin hätä saisi vallan. Kävin auttamassa Esikoisen wc:stä ja ohjasin lapset omiin touhuihinsa. Tiskikoneen täyttö jäi puoleen väliin. 

Mieheni ei heti vastannut puhelimeen vaan hänen tavoittamisensa kesti miltei 20 minuuttia. Siinä ajassa hätä kasvoi tasaista tahtia ja aloin jo luopua toivosta saada yhteys mieheeni ja aloin vähitellen valmistella lapsia lähtemään kanssani päivystykseen. Yritin soittaa paikallisen päivystävän sairaalan päivystysnumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Lapset alkoivat kummastella minun käytöstäni ja minun oli kerrottava heille, että äiti pelkää, ettei masuvauvalla ole kaikki hyvin. Samaan aikaan lohdutin, että äidillä ei ole mitään hätää eikä pojilla, mutta nyt on kuitenkin syytä lähteä käymään lääkärissä. 

Vihdoin mieheni soitti takaisin ja sain kerrottua tilanteen. Siinä vaiheessa sitä jotenkin repesi ja alkoi itkeä valtoimenaan. Olen oppinut hallitsemaan suuretkin tunteet pääni sisällä näyttämättä juuri minkäänlaista reaktiota ulospäin. valtava etu minun työssäni, mutta omalle miehelleen sitä saa ja pitääkin saada olla oma, haavoittuvainen itsensä ja niin ne padot murtuivat. 

Miehelläni kesti noin vartti ajaa kotiin, jotta minä pääsin lähtemään sairaalalle. Aluksi mies vastusti voimakkaasti, että ajaisin itse autoa, mutta totesin, etten jaksa nyt tavata ketään, joka antaisi minulle kyydin. Ei sitä siinä tilanteessa halunnut selittää kenellekään, mitä oli tapahtunut ja ehkä parhaillaan tapahtumassa. Soitin vielä ennen lähtöä päivystykseen ja varmistin, että ajan lähimpään päivystävään sairaalaan enkä tunnin matkaa synnytyssairaalalle. Lähimpään päivystykseen toivotettiin tervetulleeksi, joten sinne siis.

Olin päivystyksessä 17:40, otin vuoronumeron ja aloin odottaa omaa vuoroani. Ruuhkaa selvästi oli enemmän kuin sairaalan omiksi tarpeiksi, mutta jono eteni nopeasti ja pääsin ilmoittautumaan muutaman minuutin jonotuksen jälkeen. Eihän siitä kertomisesta taas ensialkuun meinannut mitään tulla, kun kyyneleet puskivat väkisin silmiin. Sitä tunnetta on niin vaikea sanoin kuvailla. Toisaalta olin aivan varma, että peli on nyt menetetty tämän masuvauvan osalta, mutta toisaalta en antanut itseni luopua toivosta. Kivuttomuus oli se, mikä sai minut ajattelemaan, että tämä ei välttämättä ole sitä, mitä ensimmäiseksi mieleen tuli.

Lopulta odottelin lääkäriä yli kaksi tuntia. Siinä välissä kävin antamassa verikokeen, josta katsottiin tulehdusarvot ja istukkahormooni. Yksi syy lääkärin pitkään odotteluun olikin se, että verikokeiden valmistuminen kesti tunnin. 

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri tuli ja ohjasi minut jonnekin aivan sairaalan perukoille, jossa oli pieni tutkimushuone. Ilmeisesti halusi antaa minulle omaa rauhaa eikä ottaa minua muiden sekaan siinä tilanteessa. Oli syy mikä hyvänsä, arvostan lääkärin valintaa. Siellä perällä ei ilmeisesti juuri kukaan siihen aikaan vuorokaudesta käy, koska en kuullut edes ohikulkevia askelia käytävältä eikä kukaan varsinkaan tullut huoneeseen kesken kaiken. 

Lääkäri oli uskomattoman empaattinen ja myötäelävä. Hän höpötteli koko ajan ja rauhoitteli minua, kehoitti hengittämään syvään ja rentoutumaan. Sisätutkimus oli yhtä tuskaa. En ollut uskaltanut käydä wc:ssä sen jälkeen, kun tunsin veren holahtavan housuihini. Pelkäsin - hieman irrationaalisesti, myönnän - että jos menen pissalle, kaikki muukin tulee samalla ulos. Olin ollut kirjaimellisesti jalat ristissä koko odotusajan ja virtsarakko oli melkoisen täynnä, kun lääkäri alkoi tutkia. Muun muassa tämän vuoksi pidin lihakset jäykkänä, mutta toki pelolla oli suurin vaikutus. Lääkäri totesikin, ettei näe mitään, koska verta oli niin runsaasti joka paikassa. 

Koska veri esti näkemisen, lääkärin oli tehtävä sisätutkimus tunnustelemalla. Minun teki mieli huutaa, ettei missään nimessä saa laittaa sormiaan sinne. Pelkäsin, että kaikenlainen sörkkiminen vain pahentaisi tilannetta ja vauhdittaisi keskenmenoa. Kuitenkin tiesin, että lääkärin on sisätutkimus tehtävä ja olen jopa kauhuissani sen verran järkiperäinen ihminen, että ymmärsin tietoisella tasolla, että jos raskaus on tässä vaiheessa mennäkseen kesken, se menee huolimatta siitä, mitä asialle tehdään. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta lohduttelin itseäni koko päivystyksessä odotteluni ajan ajatuksella, että jos raskaus menee raskausviikolla 15 kesken, ei sikiö luultavasti olisi elinkelpoinen ollutkaan.

Sisätutkimus antoi kuitenkin toivoa, sillä kohdunsuu oli täysin kiinni. Sitä, mistä veri oli peräisin, ei lääkäri siinä vaiheessa osannut sanoa eikä lähtenyt arvailemaan. Viimeiseksi lääkäri etsi sikiön sydänäänet laitteella, joka ei varsinaisesti ole siihen aivan sopiva. Näinpä lääkäri varoitteli jo valmiiksi, että jos sydänäänet eivät kuulu, ei saa pelästyä, vika voi yhtä hyvin olla laitteen epäsopivuudessa kuin sikiön sydänäänissa. 

Vaan sieltähän ne kuuluivat. Vahvoina ja tasaisina. Sikiön syke tuolloin perjantai-iltana 143. Huh, toistaiseksi ainakin masuvauvalla asiat hyvin. 

Lääkäri määräsi ehdottomaan lepoon koko viikonlopuksi. Aluksi lääkäri epäröi päästää minua ajamaan yksin kotiin, mutta kerrottuani, ettei matka ole pitkä, sain luvan lähteä, jos menen kotona heti petiin ja pysyn siellä. Pääsin lähtemään kotiin hieman yhdeksän jälkeen illalla.

Siinähän se meni, viikonloppu sängyssä maaten. Pahemmin ei nukuttua tullut, kun koko ajan piti vahtia itseään ja kehoaan. Kovasti yritin tuntea vauvan ensimmäiset liikkeetkin ja olen melko varma, että ne tunnettavissa jo ovat, mutta toisaalta saatan myös kuvitella, koska niin kovasti haluan todisteita siitä, että vauva edelleen on hengissä. 

Kiduttavan ja valvotun viikonlopun jälkeen oli helpotus päästä äitiysneuvolaan pikavisiitille kuunteluttamaan sikiön sydänäänet. Maanantaiaamuna wc:ssä käydessä tuli paperiin hieman verta, mutta nyt veri ei ollut perjantain tapaan kirkasta ja runsasta vaan se oli tummunutta (vanhaa) ja sitä tuli vain pyyhkiessä hieman paperiin. Luultavasti siis kyse samasta perjantaisesta verenvuodosta, mutta kaikki ei ollut tullut vielä ulos. Näiden tapahtumien jälkeen neuvolan terveydenhoitaja kuitenkin otti minut pieneen vapaaseen väliin ja kuunteli sydänäänet.

Jälleen sydänäänet kuuluivat, vahvoina ja selvinä. Sikiön syke maanantaina puolilta päivin oli 155 kieppeillä. Oikein hyvä siis. Terveydenhoitaja varasi minulle ajan neuvolalääkärille seuraavana tiistaina. Silloin lääkäri myös ultraisi ja katsoisi tarkemmin, miltä tilanne näyttää. Lepokomennus jatkuu nyt 1-2 viikkoa tilanteen mukaan. Eli ainakin sinne lääkärikäyntiin saakka olen lähinnä pitkälläni tai istuskelen sohvalla.

Maanantaina tilasin heti kotiin päästyäni kotidopplerin, laitteen, jolla sikiön sydänääniä voi kuunnella kotonakin. Ajattelin, että sen saapuminen kestäisi muutamia päiviä, mutta yllätyksekseni se tulikin jo eilen tiistaina postissa laatikkoon. Johan sitä on kerran eilen illalla kokeiltu. Täytyy todeta, että ainakin näillä viikoilla (15+4) on oman vatsanpeitteiden päältä sydänäänten metsästäminen aikamoinen taitolaji. Toki minulla ei mikään pyykkilauta vatsa ole vaan tuota pientä vararavintoa on tuohon vatsaan(kin) päässyt kertymään. Varmasti olisi hyvin hoikan naisen helpompi kuin minun. Mutta löytyi ne sydänäänet sieltä ihan kotikonsteinkin! Tosin pitkän etsinnän jälkeen... 

Ehkäpä tässä nyt sitten alkaa unikin taas maistua, kun voi aina iltaisin varmistaa, että sikiön sydän läpättää yhä :) Verenvuodon syy ei tosiaan vielä ole selvillä, voi jopa olla, ettei se selviä koskaan. Tällä hetkellä sitä vain toivoo, että tämä oli sellainen säikäytys ja loppuraskaus sujuisi ongelmitta ja pääsisin kohta jo tavalliseen tapaan puuhailemaankin kaikenlaista. Tässä kun olisi vielä paljon tehtävää ennen Kolmannen syntymää... Muun muassa pieni operaatio lastenhuoneen remontoinnin parissa. 

Pääasia kuitenkin on, että tällä hetkellä kaikki näyttäisi olevan hyvin ja todennäköisyys raskauden onnelliselle lopulle on todennäköinen! :)