Tässäpä päivä, josta itselläni on todella ristiriitaiset fiilikset. Tulipa eilen vähän provosoitua miestäkin, jotta olisi saatu jonkinlaista keskustelua aikaiseksi aiheesta. Mieheni ei kuitenkaan syty näistä tasa-arvoasioista likikään siinä määrin kuin minä ja olihan tuo ajankohtakin hirmu huono, illalla, kun mies väsyneenä halusi vain katsoa telkkaria.

Minä olen feministi. Ihan ylpeänä voin sen sanoa. En tosin aja mitään tietynlaista agendaa enkä etenkään naisten ylivaltaa. Monesti kun feminismi on pikemminkin naisten asioita miesten kustannuksella ajava mukaideologia, jonka perimmäinen ajatus tuntuu olevan oman tärkeyden julistaminen koko maailmalle. Minä uskon tasa-arvoon, yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kunnioitukseen. Ja nämä ajatukset pätevät paljon sukupuolta kauemmas. 

Suomessa naisilla asiat on melko hyvin. Enemmän alkaisin pikkuhiljaa huolestua poikien ja miesten asemasta tässä yhteiskunassa. Toki Suomessakin on aivan järkyttävän ihmeellisiä epäkohtia, mutta suurimmaksi osaksi suomalainen feminismi on turhaa kotkottamista. Ihan oikeasti. Meillä on oikeus avioeroon eikä se enää ole edes häpeä. Meillä on oikeus käydä töissä, saada omaa rahaa, joka ei ole puolison hallittavissa... 

Löydänhän minä monta kohtaa suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta, jotka saavat minut edelleen polkemaan jalkaani kiukusta. Vaan ei niistä nyt sen enempää. AIvan varmasti kiukuttelen mainituista asioista vielä monen monta kertaa ilman, että ketjutan niitä kaikkia tähän.

Katselin pienen pätkän ruotsalaista dokumenttia nykypäivän feminismistä. Siinä silmiini osui maininta miesten pimeästä puolesta. Siitä, joka tappaa. Erityismaininta tuli naisten ja lasten tappamisesta. Ei ole mikään salaisuus, että monesti miehen tekemä väkivalta on vahingollisempaa kuin naisen kädestä lähtevä. Tähän on syynä fyysinen voima, mutta myös se, että miehet kasvatetaan pienestä pitäen rakentamaan kummallisia patoja sisälleen. Pieniä poikia ei ymmärretä eikä heitä opasteta mielestäni asianmukaisesti ymmärtämään omia aggressiivisia tunteitaan. Se on vain EI EI EI ja HYI HYI HYI. Tuo on tuhmaa, tuo on väärin. Sinä olet tuhma, sinä teet aina väärin. Suosittelen lämpimästä Raisa Cacciatoren Pelastakaa pojat -kirjaa, jos aihealue yhtään kiinnostaa. Myös Jari Sinkkosen Elämäni poikana on varsin hyvä ja helppo lukukokemus. 

Tyypillisesti nainen päästelee höyryjään ulos vähän väliä, huutaa, itkee ja... läimii ja läpsii. Olen ehdottomasti enemmän huolissani tyttöjen ja nuorten naisten väkivallasta kuin poikien ja nuorten miesten. Tytöille jostain minulle käsittämättömästä syystä sallitaan avokämmenellä läimiminen, toisen nipistely ja tukasta vetäminen. Miksi?! Se on väkivaltaa, vaikka sen tekijä olisikin nimellisesti heikompi. On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki miehet eivät suinkaan ole väkivahvoja eivätkä kaikki naiset hentoja sisar valkoisia. Itse olen aina ollut voimakkaampi kuin aviomieheni, kiitos ahkeran salilla treenaamisen, ja hallitsen useamman kamppailu- ja itsepuolustuslajin liikkeet todella hyvin, kiitos aktiivisten harrastusvuosien nuoruudessa. Olisin äärimmäisen paljon vaarallisempi päälle käydessäni kuin mieheni.

Naiset myös helpommin tarttuvat kättä pidempään. Miehet tekevät tekonsa suurimmaksi osaksi paljain käsin. Kuten tilastoista selviää, on kuitenkin miesten väkivalta tuhoisampaa. 

Entä suomalaiset lähisuhdeväkivaltatilastot? Ne ovat karua luettavaa! Suurimmaksi osaksi tekijä on aina nainen, äiti. Naisen väkivalta on henkistä, raakaa ja alistavaa. Yleensäkin lähisuhdeväkivaltaan kuuluu aina olennaisena osana alisteinen suhde. Harva mieskään ensimmäiseksi lyö naistaan vaan pitää ensin huolen siitä, ettei se ämmä lähde siitä, vaikka ottaisikin pari kertaa viikossa turpaansa. Tuhotaan sen toisen itsetunto niin, että lyöminenkin koetaan ansaituksi. 

Naiset myös kohdistavat huomattavasti enemmän väkivaltaa lapsiinsa kuin miehet. Tässä kohtaa en halua kuulla yhtäkään itkuvirttä väsyneistä äideistä. Joo joo, rankkaa on, mutta se ei oikeuta lyömään. Piste. Vai miten on naiset, saako mies lyödä, koska häntä väsyttää? En usko, että yksikään nainen antaisi miehelle anteeksi sillä perusteella, että mies oli väsynyt. Kyllä siellä taustalla on silloin jo hyvin vinoutunut parisuhde. 

v%C3%A4kivalta.jpg

Nainen nähdään edelleen enemmän Madonnana kuin huorana. Mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Madonnan ominaisuudet ovat yli-inhimilliset eikä sellaiseksi pidä ketään leimata. Silloin ei nähdä niitä pimeitä puolia, joka kuitenkin jokaikisestä naisesta löytyy. Jos kiinnostaa tietää, mistä tulee tämä Madonnan ja huoran asettaminen janan ääripäihin, voi perehtyä Virginia Despentesin King Kong tyttöön - loistava teos! Muutenkin minusta Despentes pääsee paljon lähemmäs omaa ajatustani oikeasta feminismistä kuin nämä naiseutta ehdoitta hehkuttavat Pyhät Äidit (vaikka samaan hengenvetoon todetaankin, ettei äitiys välttämättä kuulu naiseuteen, mikä kyllä on totta). 

Niin. Naistenpäivä. Minä en ala kumartaa ketään hänen sukupuolensa vuoksi. Tasa-arvo on hieno tavoite ja sitä kohti itsekin aion pyrkiä. Sitä emme suinkaan ole vielä saavuttaneet, mutta tärkeämmäksi kuin naisten aseman kohottamisen Suomessa, näen naisten aseman monessa muussa maassa. Netissä leviää paljon kirjoituksia siitä, "miksi minä en tarvitse feminismiä" ja niissä vedotaan siihen, että "olen enemmän kuin sukupuoleni ja pärjään ansioillani ilman naislisää. Hieno homma. Mutta minä tarvitsen feminismiä. En siksi, että saisin omaa (varsin hyvää) asemaani parannettua, vaan jotta naiset kaikkialla maailmassa saisivat todellisen ihmisarvon, yksilönvapauden ja pääsisivät tasa-arvoiseen asemaan puolisoidensa kanssa. 

Nainen ei ole kenenkään omaisuutta eikä nainen ole mikään heittopussi. Mutta nainen ei myöskään ole sen pyhempi, viattomampi tai puhtaampi kuin mies. Miehet eivät ole mikään yksiselitteinen paha, joka kulkee elämänsä tarkoituksenaan loukata mahdollisimman montaa naista mahdollisimman pahasti. Me olemme hyvin pitkälti oman aikamme ja kulttuurimme tuotoksia ja juuri siksi tarvitaan feminisimiä - muokkaamaan yhteiskuntia ja kulttuureja.

Haluaisinko virallisen miestenpäivän? No jaa, enpä usko sille olevan tarvetta. Mutta virallinen poikienpäivä olisi mahtava juttu! 

Viimeiseksi on todettava, että mieheni omaa samanlaisen feministisen maailmankatsomuksen kuin minäkin. Hänelle tasa-arvo on niin itsestäänselvä asia, ettei hän koe tarvetta tuoda sitä julki millään tasolla. Hän vain olettaa, että naisena minä olen yhtä arvokas kuin hänkin, mutta myös yhtä pahasti turmiollinen ja pimeä. Mieheni ei edes ajattele, että hänen tulisi huomioida minua Naisena vaan ainoastaan rakkaana ja arvostettuna kumppanina. Ja samaa hän odottaa minulta. Tällaisesta parisuhteesta olen aina haaveillut <3