Pohdin paljon onnellisuutta ja onnea. Suurimmaksi osaksi pohdinta tottakai on henkilökohtaista, toisen onnea kun on niin vaikea määritellä tai aina edes havaita. Olen kuitenkin opinnoissani sekä työelämässä kohdannut usein tavoitteen asettelun, jossa päämääränä on yksilön onnellisuus. Mitä se onnellisuus tai onni sitten oikein on?

Opinnoissani minun piti aikoinaan tehdä kohtalaisen laaja kirjallinen tuotos aiheesta hyvä elämä. Siinä sai (tai joutui) pohtimaan, mikä minun mielestäni on hyvää elämää ja miten siihen erinäiset tekijät vaikuttavat. Onko esimerkiksi vammautuminen tai sairastuminen este hyvälle elämälle? Henkilökohtaisesti tuo tehtävä ei juurikaan tuonut mitään uutta tai ihmeellistä pohdittavaa, olen nimittäin käynyt monesti elämäni varralle läpi sen, miten olla onnellinen.

Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista. Joskus elämä muistuttaa enemmän hapettomassa säiliössä hiljaa kuolemista tai suoranaista kiirastulessa makaamista. En ole kokenut sotaa, en ole nähnyt nälkää sanan varsinaisessa merkityksessä... Mutta olen elänyt turvattoman lapsuuden, jota varjostivat perheväkivalta, alkoholismi sekä äidin narsistinen persoonallisuus häiriö. Olen elänyt nuoruuden rankasti koulukiusattuna, masentuneena ja itsetuhoisena.

Aikuisuuteen ei ollut helppo päästä. Monesti minusta tuntui, etten ole hengissä enää parikymppisenä. Enkä oikeastaan edes halunnut olla, koska en nähnyt minkäänlaista toivoa paremmasta elämästä. Myöhemmin olen useille ihmisille kuvaillut, miten jossain vaiheessa ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin eteenpäin ei enää voi mennä vaan on tehtävä valinta. Siellä kaikkein kurjimman aallon pohjalla, missä on rämpinyt vuodesta toiseen, tuntematta juuri minkäänlaista iloa saati onnea, siellä ei voi jatkaa loputtomiin. Jossain vaiheessa tulee vastaan seinä ja on päätettävä hoitaako itsensä pois päiviltä vai lähteekö nousemaan pintaan. 

Minäkin aikanaan törmäsin tähän seinään ja tein valintani. Olin hyvin pitkään siinä välitilassa, pohdin myöhemmin ajatellen pelottavan kyynisesti, mikä olisi fiksuinta. Tappaako itsensä vai yrittääkö ylös, siinä vasta kysymys. Minun valintani perustui puhtaaseen vihaan ja haluun kostaa. Olin niin vihainen ja pettynyt moniin ihmisiin, etten halunnut päästää heitä niin vähällä. Ehei, he eivät koskaan saisi sitä tyydytystä, että saisivat itkeä haudallani ja väittää, että he yrittivät kaikkensa, mutta minua ei voitu auttaa. He saisivat nähdä, etten minä tarvitse heitä. Minusta tulisi menestyvä ihminen, joka voi sylkeä minut hylänneiden kasvoille.

Niinpä minä siis päätin nousta pinnalle. En, koska näin toivoa. En, koska halusin elää. Kukaan ei tullut, tarttunut käteeni ja antanut minulle uskoa huomiseen. Minun päätöksessäni ei ollut mitään kaunista, ei romantiikan hiventäkään. 

Myöhemmin olenkin aina puhunut vihasta positiivisena voimana. Aggressio on hieno asia. Itse asiassa sitä tarvitaan kaikkeen kehitykseen. Ihmisen on ensin turhauduttava nykytilanteeseen, jotta hän alkaa muuttaa sitä. Ajatelkaa sitä hellyyttävää sylivauvaa, joka alkaa hamuta käteensä esineitä. Hän haluaa ne. Hän turhautuu, kun ei saa niitä. Hän saattaa kitistä, hän heiluttelee käsiään suorastaan raivoisasti. Ja voi sitä riemua, kun käsi viimein tapaa houkuttelevan esineen! Siinä on kyse aggressiosta alkeellisimmillaan. Sama kehitys jatkuu läpi ihmisen elämän, mutta pienillä lapsilla sen näkee selkeimmin, koska opeteltavat asiat ovat niin kovin konkreettisia.

Viha mukana kannettuna, sisään padottuna, se ei tietenkään ole hyvä. Mutta oikein kanavoituna... Sitä ei uskoisikaan, kuinka moni ihminen on saavuttanut uskomattomia asioita vain näyttääkseen muille, että pystyy siihen. 

(viha ja aggressio eivät ole synonyymeja, mutta uskoisin tekstin selventävän, miksi niitä tässä käytän ikään kuin ne olisivat)

Ei se pinnalle pääsy helppoa ollut ja matkalle mahtui useampi alamäki. Siihen omaan alakuloonsa, masennukseensa ja itsetuhoisuuteensa tottuu. Siitä tulee ainoa tuttu ja sitä kautta turvallinen olotila. Jotta parannuin, minun oli uskallettava hypätä tuntemattomaan. Olotilaan, jota en muistanut edes lapsuudesta.

Parantuminen vei vuosia. Halusin nousta ilman apua, en huolinut mielialalääkkeitä, en mitään senkaltaistakaan. Olin oppinut, että ihmiset pettävät aina. Luotettavaa ihmistä ei ole eikä tule. Ystävyyssuhteeni perustuvat tänäkin päivänä oletukseen, että ne päättyvät kukin aikanaan. Kukaan ei tule jäädäkseen, he vain käyvät minun elämässäni. En osaa surra asian laitaa, koska sentään minulla nykyään on ystäviä ja kavereita. Joihinkin jopa luotan, tiettyyn pisteeseen saakka. En tarkoita, että häätäisin ihmiset elämästäni jonkin ajan kuluttua, en todellakaan. Mutta en hämmästy, kun he joskus päättävät itse lähteä.

Minusta kasvoi noina varhaisen aikuisuuden vuosina nainen, joka haluaa ehdottomasti pärjätä yksin. Omilla ansioilla, omilla kyvyillä mennään eteenpäin. En koskaan laske mitään muiden varaan. Lapsien lukumäärästä ja ikäerostakin ajattelen, että minun on kyettävä hoitamaan heidät yksin, jos miehelleni tapahtuu jotakin. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos todella tarvitsisin apua. Olen nimittäin kuitenkin realisti ja tiedän oikein hyvin, että kriisi voi kaataa kenet tahansa milloin tahansa.

Myöskään onnellisuuden löytäminen ei ole ollut helppoa. Kun sitä nousi sieltä omasta suostaan ylös ja opetteli kävelemään kuivalla maalla muiden ihmisten seassa, sitä jäi ikään kuin päälle se jatkuva ylös yrittäminen. Omaan itseen tyytyminen on oikeastaan yhtä vaikeaa kuin päättää, ettei ihan vielä kuolekaan. Sairastuin syömishäiriöön, tottakai puhtaasti siksi, että halusin olla laiha ja sitä kautta mukamas hyvä ihminen. Opinnoissa en osannut ottaa rennosti vaan paahdoin aina sata lasissa ja oli pakko saada kiitettäviä. 

Ainoa asia, mitä en koskaan tavoitellut, oli sosiaalinen asema tai edes hyväksyntä. Laihuuden ihannointikin oli minulla täysin sisäsyntyinen tarve. Myöhemmin tajusinkin, että kyse oli enemmän tavasta ilmentää itseinhoa kuin varsinaisesti pyrkiä johonkin muottiin. Syömättömyys ja nälkä olivat myös keino aiheuttaa fyysistä kipua, mikä minulle oli tuttu keino hallita pään sisäistä myrskyä. 

Tapasin mieheni sairastaessani syömishäiriötä. En varmasti koskaan ymmärrä, mitä kukaan terve ja komea mies saattoi nähdä niin kipeässä nuoressa naisessa. Ensimmäiseksi tulee mieleen pelastavan ritarin syndrooma. Miehen tarve olla naiselle tarpeellinen, jotta uskaltaa luottaa naisen kiintymykseen. Se ei kuitenkaan sovi alkuunkaan mieheeni, joka on aina tehnyt hyvin selväksi, että hän ei ole lähdössä mihinkään, mutta ei aio estää minua lähtemästä. Sama asenne kuin itsellänikin. Tässä ollaan yhdessä halusta, ei tarpeesta.

Nykyisin olen oppinut hyväksymään itseni kaikkineni. Niin näine muutamine liikakiloineni (hyväksyntä ei tarkoita, etteivätkö kilot saisi kyytiä raskauden jälkeen!) kuin muine vajavuuksinenikin. Enää en koe tarvetta suorittaa kaikkea ja koko ajan vaan osaan ottaa rennosti, nauttia jokaisesta päivästä ja ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. Huomisesta on kaikonnut pelottavuus ja tilalle on tullut loputtomien mahdollisuuksien maailma. En tiedä, mitä teen äitiysloman ja opiskelujen jälkeen eikä se haittaa minua yhtään! On aivan ihanaa, kun voi kohauttaa harteitaan ja todeta, että kyllä tämä elämä kantaa.

Joskus mietin, millaisen onnen löytää ihminen, joka ei koskaan ole kokenut kummoisia kolauksia. Onko hänen onnensa vajavaisempi kuin minun? Osaako sellainen ihminen aidosti nauttia kaikesta siitä, mitä on saanut? En tiedä enkä varmasti koskaan saakaan tietää. En missään nimessä vähättelisi kenenkään ongelmia, vaikka ne olisivat vähäisemmät kuin itse läpikäymäni. En myöskään ole asemassa, jossa voisin sanoa, etteikö joku ole aivan yhtä onnellinen kuin minä. 

Toisaalta törmään jatkuvasti siihen, että minun onneani vähätellään. Sanotaan, etten osaa olla onnellinen, koska olen siviilissä hivenen vaikeasti lähestyttävä ihminen. Toiset väittävät, ettei masennuksen sairastanut ihminen koskaan oikeasti parane. Olisiko minun siis pitänyt nuorena uskoa, että elämäni ei siitä koskaan parane ja vetää nirri pois? Olen todella onnellinen, etten niin tehnyt. Vai onko kyse siitä, että ainoastaan heikot ihmiset sairastuvat masennukseen? En koe olevani heikko. Koen olevani terve, koska sairastuin. Ei olisi normaalia, ei todellakaan, kyetä elämään onnellisena, kun jatkuvasti saa kotona turpaansa, äiti juo joka iltapäivä itsensä humalaan ja isä reissaa työkseen. Olisin huolestunut, jos en olisi reagoinut. 

Olen todennut, että minun sydämeni kuuluu lapsille ja nuorille, joilla on vähän vaikeaa välillä. Oli kyse sitten erityislapsista tai lastensuojelunuorista... Minä vain yksinkertaisesti rakastan heitä kaikkia! Heissä on jotain sellaista, mitä en muista, niin sanotusti tavallisista lapsista, ole vielä koskaan onnistunut löytämään. Heissä on syvyyttä ja.... en tiedä, mitä se oikeastaan on. He eivät todellakaan ole helppoja tapauksia, he eivät ole kiitollisia avusta, jota heille tarjotaan. He ovat suurimmaksi osaksi vaikeita ja huonosti ennakoitavissa. Mutta heissä on jotain, mitä minä ymmärrän. Syystä tai toisesta. 

Työelämässä on tullut kohdattua asiakaskuntaa varhaiskasvatuksen lapsukaisista kehitysvammaisten kautta aina ikäihmisten saattohoitoon saakka. Näissä kaikissa ihmisryhmissä törmää henkilöihin, jotka eivät ole aivan tästä maailmasta. He kaikki lumoavat minut. Ottavat palan ja vievät mennessään. Koen olevani etuoikeutettu aina saadessani kulkea kappaleen matkaa näiden arvokkaiden ihmisten rinnalla.

Lopulta olen päätynyt siihen tulokseen, että onnellisuus ei todellakaan ole lopullinen päämäärä, se on asenne ja elämäntapa. Ärsyttävä klisee, mutta niin se vain on. Sitä voi ottaa kaiken raskaasti ja antaa maailman painaa päänsä alas. Tai voi hymyillä vastoinkäymisille ja kysyä, mitähän sitä sinunkin kanssasi nyt oikein tekisi. 

Sitähän se onnellisuus varmaan onkin. Että on voimavaroja, joilla ottaa härkää sarvista ja sanasta miestä. Että näkee enemmän mahdollisuuksia kuin epäonnistumisia, ainakin pidemmällä tähtäimellä. Että uskaltaa olla oma itsensä, viihtyy omissa nahoissaan ja tietää, että maailmassa riittää ihmisiä, jotka hyväksyvät sellaisena kuin sattuu olemaan. Ja minulle onnellisuus on ehdottomasti myös tietoisuutta siitä, että minä pärjään. Kokemus pohjalla käymisestä ja sieltä nousemisesta on antanut minulle uskon siihen, että kaikesta selvitään, jotenkin. Minä en vähästä hätkähdä enkä luovu toivosta.

Ihmisen tulisi voida uskoa elämään, kuten lintu luottaa ilmaan siipiensä alla. Sitä minä toivon kaikille :)