Meitä ihmisiä on miehiä ja naisia, eikös vain? Kaksi sukupuolta, joilla on omat piirteensä ja ominaisuutensa. Minä olen nainen, puolisoni on mies. Molemmat lapsistani ovat poikia, joista kasvaa miehiä. 

Oikeastihan sukupuolen määrittely ei ole aivan näin yksinkertaista. Kaikki ovat kuulleet ihmisistä, jotka ovat ikään kuin syntyneet väärään vartaloon. On myös ihmisiä, jotka eivät syntyessään ole omanneet selkeästi minkäänlaista sukupuolta. Näille kaikille on annettu hienot nimet, mutta en lähde niillä nyt saivartelemaan. Sukupuoli on monimutkainen asia, jota ei pitäisi pitää itsestäänselvyytenä. 

Kuten niin monelle muullekin, minullekin sukupuoli oli melko arkinen asia hyvin monta vuotta. Tässä kohtaa on muuten todettava, etten nyt selvyyden vuoksi aio sotkea tähän kirjoitukseen ihmisen seksuualisuutta, joka on sitten jo aivan oma kirjasensa. En ollut ajatellut sukupuoliasioita kovinkaan intohimoisesti koskaan. En ennen kuin tapasin tytön, joka ei oikeastaan ollutkaan tyttö. Tämä tyttö oli muutenkin hyvin kipeä lapsukainen, iältään kylläkin jo nuoren naisen alku, mutta henkiseltä tasoltaan vasta pikkutyttö. 

Ei, hän ei ollut kehitysvammainen. Hän vain oli mieleltään pahasti järkkynyt ja eräs häntä järkyttävistä tekijöistä oli hänen sukupuolensa. Kognitiiviset kyvyt eivät kehity, jos ihminen seilaa psykoosista toiseen ja niin oli tämän tytön laita. Puhun koko ajan tytöstä, vaikka todellisuudessa tämä lapsi saattoi hyvinkin olla poika. Sisimmältään nimittäin. 

Tämän lapsen kanssa työskentely oli silmiä avaavaa ja ehdottomasti suurimpia oppitunteja, mitä elämässäni olen saanut. Olen aina ollut varsin sukupuolettomasti ajatteleva, mutta en koskaan ollut todella perehtynyt siihen, mitä kaikkea sukupuoli todellisuudessa ihmiselle merkitsee. Ja sehän merkitsee paljon!

En usko sukupuolten välisiin eroihin läheskään niin paljon kuin yksilöiden välisiin. Tavatessani poikia en oleta heidän käyttäytyvän tietyllä tavalla, koska he sattuvat olemaan poikia. Sama pätee myös tyttöihin. Minulle he ovat lapsia, joilla jokaisella on omat ominaisuutensa, joista sukupuoli on vain yksi eikä se ole mitenkään merkittävin tekijä lapsessa. Samalla tavalla suhtaudun myös aikuisiin ihmisiin ja rehellisesti, käsi sydämellä sanon, että pidän itseäni onnekkaana omaksuttuani jo lapsena tällaisen tavan nähdä maailma!

Kuten yleensäkin, tällaiset syvälle juurtuneet ajattelutavat kumpuavat lapsuudesta. Minä olin poikatyttö. Ehdottomasti rämäpäisin, kovaäänisin ja vilkkain lapsi meidän ala-asteen luokalla. Olen aina ollut varsin fyysinen ja edelleen reagoin nopeasti nimenomaan fyysisellä reaktiolla, oli se sitten askel taakse tai koskettaminen. Tämä piirre on yleisesti poikamaiseksi ajateltu. Pojat painivat, tahtovat kiipeillä ja koskettaa kaikkea. Pojille tuntoaisti on merkittävässä roolissa, kun he tutustuvat ympäröivään maailmaan. Tytöille kosketus on enemmän hellyyttä ja läheisyyttä kuin remuamista ja tekemistä.

En edelleenkään ole mikään halailija. Oman perheen kesken kyllä, mutta perheen ulkopuolisia en juuri tykkää koskettaa. Halaus on minulle usein kohtelias ele, ei sen enempää. Läheisimmät ihmiset tietävätkin, että minä hoidan tällaiset asiat yleensä puhumalla, lyömällä selkään tai taputtamalla kättä. En minä halaile. En ilman hyvää syytä. Vain muutaman ihmisen päästän ns. iholle saakka.

Ja entä nämä minun poikani sitten... Esikoinen on melko perinteinen poika, kunhan jättää huomiotta aistipulmien aiheuttamat piirteet. Hän rakastaa telmiä. painia ja olla fyysisessä kontaktissa maailmaan. Mutta hän ei ole mikään sylilapsi. Äiti saa halata, pussata ja hetkittäin pitää sylissä - yleensä pojan ollessa väsynyt tai kaivatessa erityistä huomiota tai lohdutusta. Muuten hän on sellainen pikkuäijä. Kuopus taas on päinvastainen. Hän on hyvin poikamainen muuten, mutta kosketus on hänelle suurimmaksi osaksi läheisyyttä ja hellyyttä. Kuopus viihtyy edelleen sylissä vaikka tunnin, jos vain joku sylittelee. Lähinnä Kuopus on sellainen äitinpoika, aina äidin sylissä ja halittavana. Kuopus on itse myös kova jakamaan hellyyttä, silittelee, pussailee ja halailee. 

Jos mietitään muita ominaisuuksia pojissa niin asetelma kääntyykin ympäri. Esikoinen on rauhallinen ja tykkää pikkutarkasta askartelusta, käsitöistä ja kirjatehtävistä. Ominaisuuksia, jotka yleensä mielletään enemmän tyttömäisiksi. Esikoinen on myös harkitseva, empaattinen ja todella paljon hiljaisempi kuin veljensä. Kuopus taas lentää suuna päänä pitkin maita ja mantuja. Hänestä tulee aina mieleen Klamydian Pienen pojan elämää, jossa pojat juoksevat tennarit vilkkuen metsään, kunhan ensin ovat tehneet kaikkea kivaa - eli sitä, mikä on kiellettyä. Kuopus kiipeää, hyppää, juoksee... Ja voi tavaton, hänestä lähtee ääntä! 

Kumpi pojistani on parempi? Ei kumpikaan. He ovat täydellisia pikkumiehiä juuri tuollaisina kuin he ovat, äidille ja isälle kaikkein rakkaimpia. Heidän kasvatuksensa eroaa hyvinkin paljon toisistaan. Esikoista rohkaistaan tekemään kaikenlaista hurjaa ja rajua, voittamaan itsensä kerta toisensa jälkeen. Hän tarvitsee aivan toisella tavalla kannustusta uskaltaakseen kokeilla siipiään. Kuopusta taas ohjataan purkamaan tarmonsa johonkin hyödylliseen tai ainakin sallittuun. Siinä, missä Esikoista saa töniä takapuolesta eteenpäin, saa Kuopuksen hupussa roikkua jarrunlailla. 

Luultavasti Esikoinen tulee aina olemaan rauhallinen ja mietteliäs, mies, joka harkitsee tarkkaan ennen kuin toimii. Kuopus taas joutuu oppimaan itsehillintää ja harkintaa kantapään kautta, vaikka me vanhemmat sitä nyt kuinka yritämmekin takoa hänen päähänsä. Esikoiselle voi olla hankalaa näyttää kiintymystään ihmisille, vaikka sosiaalinen poika onkin. Kuopus taas on helppo kuvitella särkemässä sydämiä, missä ikinä kulkeekin.

Minä en usko sukupuolineutraaliin kasvatukseen. Minusta siinä kielletään ihmiseltä suuri osa ihmisestä itsestään. Minulla oli oikeus kasvaa naiseksi, ylpeäksi omasta sukupuolestani. Riippumatta siitä, etten edusta niin sanottua perinteistä naista. Saman oikeuden haluan lapsilleni. Heillä on oikeus kasvaa miehiksi, ylpeiksi omasta miehuudestaan. Riippumatta siitä, miten he omaa miehuuttaan ilmentävät. Sukupuoli ei ole määrittävä tekijä, mutta ihmisellä on oikeus sukupuoleen, koska jos sukupuoli jää epäselväksi tai ei koe sukupuoltaan omakseen, sivuseikasta tuleekin hyvin voimakkaasti ihmistä määrittävä asia. 

Olen niin onnellinen, että olen saanut kaksi täydellistä poikaa! Omanlaisiaan räkänokkia kumpikin. He ovat avanneet minulle poikien maailman kaikkineen ja silti en voi koskaan aivan kaikkea ymmärtää. 

Eilen kuulin, miten luennolla edessäni olevat naisihmiset puhuivat pojista. Toinen oli juuri saanut poikavauvan ja hänellä oli ennestään poika. Ikäeroksi tuli 2 vuotta. Toinen, hieman vanhempi, nainen huokasi syvään ja osaaottavasti, että kylläpäs hänen elämästään nyt tuleekin kamalaa. Ensimmäinen nainen oli kovasti samaa mieltä, tyttö oli siksi ollut toiveissa. En voinut edes olla hiljaa, koska minusta tuollainen asenne on käsittämätön. Minun oli aivan pakko todeta, että minulla on kaksi poikaa vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäerolla eikä minulla ole koskaan ollut kamalaa heidän kanssaan! Rankkaa kyllä, mutta sitähän se pikkulapsiarki on aina, ihan riippumatta lasten sukupuolesta.

En tiedä, onko Kolmonen poika vai tyttö. Se mahdollisesti selviää rakenneultrassa, mutta ei minulla ole mitään erityisiä toiveita sukupuolen suhteen. Olen melko varma, etten tule saamaan kuin poikalapsia, ellen sitten miestä vaihda. Mieheni suvussa ei ole vuosikymmeniin syntynyt kuin pelkkiä poikia. Kaikki suvun naiset on hankittu avioliiton kautta. Tyttö olisi oikeastaan jopa pieni järkytys. En jotenkin osaa ajatella itseäni tytön äidiksi. Ja siinä saisi pidellä etenkin miehen sukulaisia loitolla hankojen ja tulikeppien avulla.

Jos Kolmonen nyt kuitenkin vastoin todennäköisyyksiä tyttö on, on hän aivan yhtä tervetullut perheeseen kuin olisi poikanakin. Oikeastaan toivon vain, että hänellä sukupuoli on ja mieluiten sisäisesti sama kuin ulkoisesti. Minulle tämä menee samaan kastiin kuin "olisipa lapsi terve" -toiveet.

Rakenneultrassa aion kyllä kysyä lapsen sukupuolen. Sitä tosin tuskin kenellekään miehen kanssa etukäteen kerrotaan. Näin on toimittu myös kahden ensimmäisen kohdalla. Me tiesimme, että poika tulossa, mutta muut saivat tiedon vasta, kun ilmoitettiin vauvan syntymästä. Miksi sitten itse haluan kuitenkin tietää? En osaa edes vastata tähän! Luultavasti olen vain oma kärsimätön itseni. Tahdon saada vauvasta kaiken mahdollisen tiedon, tehdä hänestä kokonaisen mielessäni jo valmiiksi. 

Ja tottakai haluan ostaa ainakin yhdet ällön sukupuoliroolitetut vauvanvaatteet! ;)