Otsikko on aavistuksen raflaava, mutta se soi tänäaamuna mukavasti korvissa, joten päätin käyttää sitä lievästä harhaanjohtavuudesta piittaamatta. Eiköhän tämä kirjoitus avaa riittävästi sitä, mistä tässä on kyse.

Esikoisella on aivan oma syklinsä. Hän kehittyy eri tahdissa kuin ikätoverinsa eikä tuo kehitys noudata mitään totuttua linjaa. Esikoinen osaa paljon sellaista, mitä ikätoverit vasta harjoittelevat, mutta toisaalta häneltä puuttuu lukuisia niistä taidoista, jotka ikätoverit ovat hankkineet jo aikoja sitten. Lisäksi hänellä on oma rytminsä, tosin se ei ole mitenkään ainutlaatuista. Ennen joulua, pitkän syksyn jälkeen, Esikoinen väsyy. Arki muuttuu meillä aina loka-marraskuussa haastavaksi ja Esikoinen räjähdysherkäksi kiukkupussiksi. Joululoma tuo tähän helpotuksen. Sama toistuu näin kevään alkaessa, kun jälleen on pidempi jakso tavallista arkea takana. Maaliskuu kääntyi huhtikuuksi ja jälleen meillä asuu oikea kävelevä aikapommi.

Kyse on tietenkin arjen väsyttävästä vaikutuksesta. Esikoinen on tsempannut kolme kuukautta ilman pidempiä taukoja esikoulussa ja se uuvuttaa ketä hyvänsä lasta. Meillä on ihan hyvästä syystä pidetty lapsilla aina pitkät kesälomat, ei ainoastaan lomailun ilosta vaan jotta Esikoinen ehtisi kerran vuodessa nollata kunnolla. Muuten meistä kukaan ei jaksaisi enää seuraavaa syksyä.

Kesälomien järjestely ei aina ole ollut helppoa. Olemme molemmat tehneet pätkätöitä lasten ollessa pieniä, opiskelleet ja olleet siis kesät töissä. Minne lapset? Olen vähän sellainen ihminen, että päätän jotain ja sitten järjestän elämän niin, että se päätös pitää. En siis ensimmäiseksi näe ongelmia vaan toimin ja ratkaisen ongelmat sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan. Olen siis aina ensitöikseni ilmoittanut päiväkotiin, että lapset jäävät kesäkuun alussa kotiin. Palaavat sitten elokuussa, kun koulutkin alkavat.

Minä olen tehnyt kaikki kesät töitä samassa firmassa, joten olen tehnyt pitkiä työvuoroja. 24 tuntia työpaikalla ja tadaa, olen tehnyt kolmen työpäivän verran tunteja sisään. Eikä ole kuin tarvinut pitää huolta siitä, että tuolloin mies on ollut vapaapäivällä ja seuraavana aamuna hänellä on iltavuoro. Suurimmaksi osaksi homma onnistui melko vaivatta näin.

Vaan oli siellä sitten niitäkin päiviä, kun minulla oli vain pelkkä parin tunnin kokous ja mies töissä. Pakko saada lapset hoitoon. Tai että minä pääsin aamulla yhdeksän aikaan pitkästä työvuorosta, mutta miehen työt alkoivat jo aamuseitsemältä. Tässä kohdin olemmekin erityisen onnekkaita. Minun anoppini eli mieheni äiti on aina tuolloin mielellään ottanut lapset muutamaksi tunniksi, jotta me ehdimme tehdä vaihdon hoitovuorossa miehen kanssa. Muutamaan kertaan kesässä lapset olivat myös kokonaisia päiviä mummolassa, mutta melko harvoihin kertoihin se jäi. Olisivat useamminkin jaksaneet ja huolineet lapset sinne maalle juoksemaan :)

Tänä kesänähän tätä ongelmaa ei ole. Luultavasti aloitan kesäkuussa äitiysloman enkä kyllä usko, että minua kukaan enää muutenkaan kesällä pariksi viikoksi palkkaa tämän vatsan kanssa. Inhottavaa tai ei, me isomahat emme varsinaisesti ole huudossa työmarkkinoilla. 

Nyt yritämme vain kerätä jostain kokoon kaiken sen tarvittavan kärsivällisyyden ja energian, joka kuluu tuon kiukkupussin kanssa elämiseen. 

Voisi kuvitella, että koska tämä on meillä tiedossa ja osaamme odottaa näitä väsymyskausia, tämä menisi rutiinilla ja helposti. Valitettavasti se ei ole aivan niin yksinkertaista. Me tosiaankin tiedämme ja osaamme odottaa. Ja se tekee siitä ajoittain jopa pahempaa. "Taas tätä!" ja "tässä sitä taas ollaan seuraavat pari kuukautta!". Joskus tuntuisi helpommalta, kun ei tietäisi, kun ei osaisi odottaa. Joskus olisi hauska herätä uuteen aamuun ja olettaa, että eilisen kiukut jäivät eiliseen eikä tämäkin päivä olisi sitä samaa.

Vaan onhan tässä se hyvä puoli, että me tiedämme, mistä kaikki se kiukkuaminen johtuu. Emme jää sormi suussa ihmettelemään, emme huolestu emmekä syyttele toisiamme. Emmekä pura hetkellisiä omia turhautumiamme Esikoiseen. Me tiedämme, joten me osaamme myös ymmärtää. Lisäksi tiedostamme koko ajan, että ihan oikeasti, se pari kuukautta menee lopun perin nopeasti ja sitten meillä on taas meidän ihana, aurinkoinen poikamme. Vaikka joinain päivinä sitä ei uskoisikaan, että se pari kuukautta on vain pari kuukautta eikä suinkaan loputon iäisyys.

Mutta ai että! Kyllä nämä päivät todellakin osaavat koetella meidän vanhempien kärsivällisyyttä! Aamusta saakka Esikoinen purskahtelee itkuun milloin mistäkin. Hän ei siedä yhtään kieltämistä, ei komentamista eikä ainakaan torumista. Aina itkulle ei ole edes syytä vaan se voi tulla kesken ruokailun yhtäkkiä yllättäin. Oman toiminnan ohjaus on todella taantunutta eikä minkäänlainen rutiinista poikkeaminen tule kuuloonkaan. Rutiinit yltävät nyt niinkin arkisiin toimintoihin kuin pukemiseen.

Tämän aamun esimerkkitilanne: Esikoinen seisoo puettuna eteisessä ja odottaa lähtöä esikouluun. Isänsä pyytää häntä hakemaan itsensä villasukat, koska tänään on saapaskeli ja saappaisiin tarvitsee ehdottomasti villasukat. Esikoinen seisoo eteisessä, tuijottaa isäänsä eikä liiku milliäkään. Isä kehottaa hakemaan villasukat muistuttaen niiden sijainnista. Esikoinen ei edelleenkään liiku, ei tee elettäkään villasukkien suuntaan. Isä toistaa kehoituksen useita kertoja, tarkentaen ohjatte kerta toisensa jälkeen. Millään näistä ohjeista tai ohjausyrityksistä ei ole mitään merkitystä, poika jatkaa isänsä tuijottamista ja eteisessä seisomista. Pikkuveli menee hakemaan veljelleen sukat (kehoittamatta). 

Aamupalan syöminen on Esikoiselle aina haasteellista ja se kestää helposti tunnin tai ylikin. Nykyisin aamupalan syöminen edellyttää toista meistä vanhemmista sanomaan toistuvasti "laita lusikka suuhun ja syö". Eilen Esikoinen ei kyennyt syömään päivällistä, ilmeisesti siinä oli liian monta elementtiä yhdessä. Salaattia, riisiä ja kanaa. Keitto luultavasti olisi mennyt helpommin. Onneksi tämä ei sentään aivan jokapäiväistä ole, mutta kuitenkin melko tavallista.

Iltapäivisin Esikoinen lähinnä kiukuttelee. Tavalliseen puheeseen hän vastaa huutamalla, tiuskimalla ja olemalla varsin töykeä. Hän ei tarkoita mitään pahaa eikä hän tarkoituksellisesti käyttäydy huonosti. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö hänen käytöstään yritetä oikaista ja meillä käydään jatkuvaa keskustelua siitä, miten pahaa oloa voi purkaa olematta tuhma. Ajoittain Esikoinen kykeneekin turvautumaan näihin toivotumpiin reaktioihin, tulemaan syliin raivokohtausta ennen tai menemään rauhoittumaan omaan huoneeseensa. 

Esikoinen on nyt 7 vuotta ja muutaman kuukauden siihen päälle. Hän ei enää toviin ole nukkunut päiväunia kuin erityistapauksissa, mutta nyt ne ovat jälleen miltei jokapäiväisiä. Illoista ei tule mitään, jos Esikoinen väsyy, sillä silloin raivokohtaksille ei voi mitään. Vähintään illat ovat pelkkää kiukkuamista, huutamista ja tavaroiden päämäärätöntä levittelyä. Pahimmillaan Esikoinen saattaa yltyä kiusaamaan pikkuveljeään. Ei hän väkivaltainen ole tai pyri satuttamaan, mutta onhan se selvää, ettei jatkuvaa nälvimistä, lelujen varastelua ja leikkien rikkomista kukaan voi hyväksyä.

Kuten jo sanottua, tämä meidän elämämme kulkee sykleissä, jotka Esikoinen melko voimakkaasti määrittää. Ja on muuten aivan turha sanoa, ettei lapsi saa määritellä perheen elämää. Se nyt vain tekee niin, ihan meiltä lupia kyselemättä. Olisi idioottimaista alkaa tässä vielä kaiken muun lisäksi taistella oikeudestaan elää juuri sellaista elämää kuin haluaa, piittaamatta siitä, miten lapsen kehitys juuri nyt edistyy. Aivan jokainen lapsi vaikuttaa perheen elämään, tavalla tai toisella. Erityislapsi tekee sen hieman suuremmin kirjaimin. 

Mutta on me myös menty eteenpäin! Esikoisellahan on edelleen paljon puuttuvia äänteitä puheessaan ja niitä on haettu jo monen vuoden ajan puheterapian avulla. Olemme viimein saavuttaneet pitkään tähtäimessä olleen välietapin ja saamassa S-kirjainta puheeseen! Äänteenä poika on sen jo tovin osannut, mutta sen vakinaistuminen puheeseen vie aikaa. Puheterapiassa onkin päästy siirtymään seuraavaan äänteeseen, D:hen, joka edeltää R-äännettä. Me kotona huolehdimme sitten ässän suhinoiden vakiintumisesta arkikäyttöön.

Samaan aikaan Esikoinen on alkanut myös hiljalleen yhdistää äänteitä oikeisiin symboleihin. Hänhän ei ole vielä tähän mennessä osoittanut kykyä yhdistää lukua numeroon sen enempää kuin äännettä kirjaimeen. Siis poika, joka on käynyt kohta kahdesti esikoulun. Olimme pitkään siinä luulossa, että kyseessä olisi visuaalisen hahmottamisen ongelma, mutta siitä ei ole kyse. Emme tiedä, mistä tämä erityisvaikeus johtuu, mutta tällä hetkellä se vaikuttaa olevan peitottavissa oleva ongelma. Tästä huikeasta edistysaskeleesta erityiskiitos kuuluu Ekapelille. En ole mitenkään ennakkoluulottomasti ihastunut interaktiiviseen opettamiseen, mutta pakko myöntää teknologian ja kaikenlaisten pelien olevan kerrassaan korvaamaton väline erityislasten ja oppimisvaikeuksista kärsivien kanssa. Jos jotakuta kiinnostaa tutustua Ekapeliin, se löytyy seuvaasta linkistä: http://www.lukimat.fi/lukeminen/materiaalit/ekapeli.

Takapakit kuuluvat elämään ja taantumat normaaliin kehitykseen. Meillä molemmat käydään läpi perusteellisesti, mutta eteenpäinkin mennään! :)