Edellinen postaus oli miesten ulkonäköä kosketteleva, joten eiköhän tänään ole naisten vuoro saada oma osansa tästä ilosta! Naiset kun eivät muuten koe riittävästi ulkonäköpaineita - kuten eivät miehetkään! ;)

Ainakin omassa lähipiirissäni on hyvin yleistä puhua varsin avoimesti omasta painostaan, BMI:stään ja vaatekoostaan. Luultavasti tämä johtuu hyvin urheilupainotteisesta, mutta toisaalta myös erilaisuuden hyväksyvästä ilmapiiristä. Koskee siis vain aivan minun lähintä piiriäni. Vaikka olenkin sinut itseni kanssa, en minäkään halua kaupan kassajonossa keskustella, kuinka paljon se vaaka tänään näyttikään.

Moni on varmaankin huomannut, etten ole laittanut julkisesti esille painoani. Kerron kyllä, paljonko sitä on tullut lisää, mutta en lähtötasoa. Tämäkään postaus ei ole poikkeus, mutta melkein kaiken muun saatte kyllä tietoonne. 

En juurikaan pohdi ihmisten painoa, koska olen todennut sen paitsi olevan erittäin arka aihe, myös harhaanjohtava tiedonmurunen. Vaikka monet yrittävätkin kieltää tämän, kyllä se nyt vain niin on, että todella moni muukin asia vaikuttaa ihmisen painoon kuin vain se, sattuuko kyseinen ihminen olemaan läski. Siis ihminen, jolle on kertynyt ylimääräistä rasvaa elimistöön.

Minusta sana läski tarkoittaa ihan sitä mitä se on. Lihassa on läskiä, se on se valkoinen rasvan osuus, kun katsotte ostamaanne kokolihapalaa. Minussakin on läskiä. Sitä samaa valkoista vararavintoa. Minulle läski ei siis ensisijaisesti ole haukkamasana silloin, kun sitä käytän. Oikeasti en kuitenkaan pidä sanan saamasta kaiusta, joten en yleensä käytä sitä muutoin kuin aivan lähimpien seurassa, jotka mieltävät sanan yhtä vähissä määrin arvottavana kuin itse koen.

Olen kertonut sairastaneeni syömishäiriön. Jeps, näin on asian laita. En kuitenkaan koskaan eläissäni ole ollut langanlaiha - en edes silloin, kun olin ollut kuukauden yhtä mittaa syömättä. Paino ei myöskään liity mitenkään syömishäiriön diagnosointiin. Ihmisellä voi olla ahmimishäiriö, vaikka hän olisikin normaalipainoinen. Samoin ihminen voi sairastua anoreksiaan ja tarvita siihen apua, vaikka BMI olisikin ylipainon puolella. Ortoreksiasta kärsivä voi näyttää hyvinkin terveeltä ja voida fyysisesti hyvin, mutta henkisesti hän voi olla hirvittävässä umpikujassa. 

Minä olen aina ollut pyöreä, aivan lapsesta saakka. Olisi hirmu mielenkiintoista juuttua pohtimaan tämän asiantilan syitä, mutta en kovin pitkälti halua lukijoita omilla geneettisillä perimyksilläni tai äitini syömishäiriöllä pitkästyttää. On kuitenkin muutama seikka, jotka ovat kohdallani varmasti myötävaikuttaneet pyöreyteeni: Äitini sairasti anoreksiaa odottaessaan minua. Tämän on todettu altistavan lapsen tulevaisuudessa ylipainolle. Sen osuutta ei kuitenkaan ole (ainakaan vielä) voitu tarkkaan selvittää ja tuskinpa se koskaan täysin selviääkään. Olen geneettisesti altis lihomaan. Vaikka tätäkin pidetään useimmiten tekosyynä olla ja pysyä lihavana, se on fakta. Toisilla on taipumus lihoa helposti, toiset eivät liho sitten millään. Minun vanhempani eivät juurikaan huolehtineet minun ravitsemuksestani minun ollessani lapsi. On aivan selvää, että lasten ylipaino on aikuisten vastuulla. Lapsuusiän ylipaino taas altistaa aikuisiän ylipainolle. Ja niin edespäin.

Olen ollut oikein superfatso ja olen ollut normaalipainoinen. Superfatsoksi lihoin, kun sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Se oli vuosia diagnosoimatta ja sen jälkeen vei vuosia saada lääkitys tasapainoon. Kun lääkitys oli kunnossa, laihduin jonkin verran aivan itsestään. Varhaisaikuisuudessa olin... Melkoisen pyöreä, mutta fyysisesti hyväkuntoinen. Olin vaatekooltani noin kokoa 44, jossain vaiheessa kävin siellä 46 puolella, mutta se ei ollut pitkäaikainen visiitti. 

Sitten tulivat lapset, jotka eivät vielä minun kiloihini vaikuttaneet. Toki raskauksien aikana muutamia lisäkiloja tuli ihan sitä läskiäkin, mutta ei mitenkään merkittävästi. Kotiäitinä ehdin hurahtaa aivan täysin lenkkeilyyn, juoksemiseen ja kuntosalirääkkiin. Olin elämäni kunnossa ja nautin suunnattomasti voidessani samalla viettää aikaa lasteni kanssa. He nukkuivat päiväunet sisarusrattaissa äidin juostessa ja iltaisin kävin nauttimassa omasta ajastani salilla.

Vaan kun palasin yhtaikaisesti työelämään ja opiskeluiden pariin, lapset olivat edelleen pieniä (4- ja 3-vuotiaat tuolloin)... Todellisuus iski aika pahasti päin naamaa. Alkuun jaksoin pyöräillä pitkätkin matkat koulun, kodin ja työpaikan välillä. Hyvää arkiliikuntaa, joka piristi mieltä ja auttoi pysymään kunnossa. Vähitellen arki kävi kuitenkin raskaammaksi ja raskaammaksi, voimat hiipuivat. Aloin arvostaa yhä enemmän mahdollisuutta nukkua edes puoli tuntia pidempään aamuisin tai päästä puoli tuntia aikaisemmin kotiin (nukkumaan) iltaisin - polkupyörä vaihtui autoon. Enää ei ollut aikaa käydä salilla tai se aika olisi ollut suoraan pois lapsilta. Podin muutenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että olin jatkuvasti poissa, kun yritin parhaani mukaan hoitaa sekä työn että opinnot. Kotitehtävätkin jätin poikkeuksetta yöaikaan, jotta saatoin edes illat olla lasten kanssa, antaa heille aikaa ja huomiota.

Arvatkaa väsyttikö! En haluaisi mielelläni edes muistella noita aikoja. Kaikesta kuitenkin selvittiin, opinnot sain suoritettu jopa erittäin hyvin tuloksin ja töissäkin jaksoin ja pärjäsin. Lapsetkaan eivät ilmeisesti kokeneet äidin ruuhkavuosia niin stressaavaksi, kun heidät priorisoitiin kuitenkin aina kärkeen. Vaan missä se kostautui? Omalla vyötäröllä! Vaatekoko 40 vaihtui parissa vuodessa vaatekooksi 46. Kyllä hävetti! Mutta toisaalta taas tiesin tehneeni oikean valinnan. Siinä elämäntilanteessa se oma paino ei ollut eikä saanut olla se ykkösjuttu. Lapset olivat ja ovat vieläkin.

Opintojen päätyttyä ehdin jälleen terästäytyä. Nukuin ja liikuin taas normaalisti ja vähitellen paino putosi. Tervetuloa vaatekoko 42! 

Nyt alamme olla jo aivan lähimenneisyydessä. Kilpirauhasarvot romahtivat uudestaan ja tervetuloa läskivarastot ja voimattomuus. Jos sitä yhdenkin kerran viikossa jaksoi oikeasti lenkkeillä niin hyvä juttu. Sentään tajusin vahtia ruokavaliota, etten aivan muodottomaksi pullaksi taas... Ja onneksi tällä kertaa kuitenkin kohtuu nopeasti päästiin kiinni ongelmasta ja lääkitystä nostettiin. Olen ikionnellinen siitä, että raskauduin juuri nyt. Ehdinhän jo pelätä, että niin ei ehkä kävisikään enää! Vaan jos nyt saan suoraan sanoa, niin ärsyttää etten ehtinyt pudottaa kiloakaan tämänkertaisesta äkkilihomisesta ennen raskautta.

Nyt sitten tämä raskaus mennään näillä mitoilla. Vaatekoko 44-46. Vauvan syntymän jälkeen alkaa kuntoremontti! Kunhan ensin palaudun ja saadaan arki hallintaan. 

Kuinka iso olin, kun kuvailin olleeni joskus superfatso? Vaatekoko 52-54. Kun tajusin, että normaalissa vaatekaupassa "isojen tyttöjen" puolella suurin vaatekoko (ainakin tuolloin) oli 56 ja se oli enää yhden vaatekoon päässä minusta... Silloin aloin laihduttaa ja se meni nopeasti överiksi. En syönyt mitään, elin vedellä ja sokeroimattomalla teellä. Samaan aikaan kävin kuitenkin päivittäin vähintään 10km lenkeillä, mieluusti kahdesti saman päivän aikana. Laihduinhan minä, mutta mikä oli se henkinen tila...

Rehellisesti voin todeta, että syömishäiriö teki minulle hyvää. Kunhan ensin toivuin siitä. Se näytti minulle, että minulla riittää tahdonvoimaa laihtua, että minä pystyn siihen. Pystyn viemään sen pidemmälle kuin kenenkään on terveellistä. Hassua kyllä, se ajatus lohduttaa minua joskus. Se myös osoitti minulle, mikä on ihmisen arvo. En voinut sen paremmin laihduttuani 30kg lyhyessä ajassa, en henkisesti. Ei minusta tullut sen onnellisempaa, ei edes pidetympää. En kokenut suuren suurta sosiaalista hyväksyntää, kun aloin laihtua. Syömishäiriö antoi minulle sellaisen itseinhon ja -halveksunnan, etten osaa edes kuvailla.

Vaan kun olin toipumassa ja aloin jälleen hyväksyä itseni - sitten tunsin, että no nyt, tässä se on, onnellisuus ja tyytyväisyys omaan itseen. Sikäli minun tarinassani voidaan nähdä, että olin lopulta onnellisempi 30kg kevyempänä kuin sitä ennen, mutta sillä ei ollutkaan mitään tekemistä painon kanssa. Minä kasvoin ihmisenä, kun selätin syömishäiriön. En sen takia, että laihduin.

Nykyään olen tosiaankin sinut itseni kanssa eikä minua ahdista pukea päälleni koon 46 äitiysfarkkuja. Mutta vaikka olenkin tyytyväinen itseeni näinkin, aion siitä huolimatta laihtua ja saada itseni fyysisesti parempaan kuntoon - kunhan on sen aika. Miksi? Koska se on terveellisempää ja helpompaa elämää. Koska rakastan urheilua ja haluan taas hurahtaa siihen tunteeseen, kun jalka lentää toisen eteen ja kilometri toisensa jälkeen jää taakse. Tahdon päästä nostelemaan painoja ja saada fyysistä voimaa. Minä pidän sellaisesta elämästä, mutta en oleta kaikkien pitävän.

Mikä muu muuten vaikuttaa painoon kuin läski? Tietenkin ruumiinrakenne. Olen monesti sanonut aivan ääneen ja suoraan - ja rehellisesti - etten edes halua olla pienempi kuin kokoa 38-40. Minulla on leveä lantio ja leveät hartiat. En osaa nähdä itseäni kovin pienenä ja kapea vyötäröisenä. Sukuni on varsinaista kaappikansaa kautta linjan. Siis harteikkaita ja pitkiä ihmisiä (olen sukuni lyhyin). Lisäksi minulla on painon kanssa jojoilusta ja raskauksista jäänyt niin paljon löysää ihoa, että jos hävitän kaiken rasvan ihon alta... No sitten kannattaisi suorilta käsin ilmoittautua kirurgin veitsen alle. Mitä en halua.

Ja tietenkin se perinteinen: Lihas painaa enemmän kuin läski. Joten jos siellä rasvakerroksen alla on myös lihaskudosta, painoa on huomattavasti enemmän kuin samankokoisella läpeensä pehmeällä ihmisellä. Niin ja matala BMI ei suinkaan tarkoita automaattisesti tervettä, urheilevaa ihmistä.

Mikähän tämän kirjoituksen pointti oli? En oikein itsekään tiedä. Minusta vain on mukava puhua avoimesti siitä, että ihmiset ovat erilaisia, elämäntilanteet heittelevät ja joskus kannattaa antaa itsensä olla sitä mitä on, ja tehdä asialle jotain sitten joskus, jos siltä tuntuu. En kehota ketään olemaan sairaalloisen ylipainoinen - nimenomaan siitä syystä, että se on terveydelle vaarallista, altistaa vakavilla sairauksilla. Mutta vielä vähemmän kehotan ketään pyrkimään joksikin muuksi vain ulkoisten vaikuttumien vuoksi. 

Viimeiseksi todettakoon, että mieheni on nähnyt minua melko monessa koossa. Eikä hän koskaan ole rakastanut minua yhtään vähempää sen takia, että olisin ollut liian lihava tai liian laiha hänen mielestään. Rehellisesti tosin todettakoon, että jos olisin ollut kokoa 54 meidän tavatessamme, hän luultavasti olisi jäänyt minun tavoittamattomissa olevaksi päiväunekseni. Tekeekö se miehestäni pinnallisen? Ei minusta. Jokaisella meillä on oikeus viehättyä juuri siitä, mistä viehätymme, kunhan - jälleen kerran - vaakakuppiin laitetaan koko ihminen eikä vain hänen kauneuttaan.