Moni äiti-ihminen varmaankin tunnistaa tilanteen, jossa aivot tuntuvat raksuttavan aina vain hitaammin, mitä pidemmälle raskaus etenee. Viimeistään vauvan syntymä kuuluu vievän kaikenlaisen muistikapasiteetin ja hetkellisesti se maailma kutistuu aivan käsittämättömän pieneen piiriin. Olen kuullut ja lukenutkin paljon tällaisesta ilmiöstä, siitä on tehty jopa tieteellisiä tutkimuksia. Itse en vain ole vielä kokenut moista. 

Tai en ollut ennen kuin nyt. Kaksi edellistä raskautta eivät ainakaan huomattavissa määrin vaikuttaneet minun muistiini, ei ajatustoimintaani eikä muutenkaan elämääni - paitsi niitä fyysisiä muutoksia tietenkin. Esikoista odottaessa olin aivan alkuraskaudessa sellaisessa vaaleanpunaisessa onnellisuushattarassa, mutta sekään ei montaa viikkoa kestänyt. 

Vaan nyt... Hohhoijaa!! Yritän lähteä aamulla kotoa ilman housuja - unohdan aivan kaiken, mitä kaupasta pitikään ostaa - en muista sovittuja tapaamisia (eikä niitä ole montaa) - merkitsen ajat ja tapahtumat kalenteriin aivan päin honkia (20.4 on aivan sama kuin 24.päivä) - ja meninpä unohtamaan pankkikorttini tunnusluvunkin.

Elämä on nyt sellaista muistilappujen varassa hyörimistä. Juuri sellaista, mille aiemmin olen vain lievästi huvittuneena hymähtänyt. Työelämässä toki olen aina käyttänyt vaikka millaisia muistilistoja ja -lappuja, koska muistettavaa tulvii joka tuutista eikä se kaikki todellakaan pysy (kenenkään) päässä ilman apumuistia. Vaan en minä yksityiselämässäni ole pahemmin edes kalenteria kaivannut. En, vaikka elämä onkin ollut varsinaista minuuttiaikataulua ja siirtymistä paikasta toiseen. Aikaisemmin olen kyennyt pitämään päässäni kaikki juoksevat menot ja tarpeet ongelmitta, aina Esikoisen lukuisista terapioista ruoka- ja kauppalistoihin.

Tuntuu niin avuttomalta ja toisaalta myös säälittävältä, kun kaikki toimii vain lunttilappujen varassa. Jääkaapin ovesta on joutunut raivaamaan lasten piirustuksia muualle näytille, jotta kaikki "äidin apumuistit" ovat mahtuneet siihen. Keittiössä oleva iso fläppitaulu sisälsi ennen miehen ja minun työvuorolistat, Esikoisen terapia-ajat ja korkeintaan jonkin yksittäisen miestä koskevan tapahtumamuistutuksen. Nyt sekin on ääriään myöten täynnä vaikka millaista lippulappusta - minua varten! Kalenteria käytän aivan joka päivä, mutta siltikin sattuu unohduksia ja virheitä. Ja minulla sentään kalenteri hälyyttää hyvissä ajoin kaikista siihen merkityistä jutuista!

Laadin joka aamu itselleni sitä päivää koskevan To Do listan, josta aina yliviivaan jo suoritetut tehtävät. "Täytä veroilmoitus", "lähetä veroilmoitus", "palauta poikien päivähoitokyselyt". Ja auta armias, jos lasken To Do listani johonkin... Siinähän sitten etsin sitä listaa - siis jos muistan etsiä. Yritän säilyttää sitä koko ajan taskussa, jotta tasaisin väliajoin saisin muistutuksen siitä, että vielä oli jotain, mitä piti tehdä.

Ja kuitenkin koko ajan on sellainen lievästi levoton fiilis. Jotakin minun piti tehdä. Mitähän se oli? Sitten kiertelen taloa hämilläni ja yritän epätoivon vimmalla muistaa, mitä tällä kertaa olen unohtanut. Eikä tietenkään mikään edisty tällä tavalla.

Asianhan voisi ratkaista niinkin, että siirtäisin suurimman osan näistä hommista miehen vastuulle. Minä kun pyöritän, olen aina pyörittänyt, meidän kotitoimistoa ihan täysin itsekseni. Joten kyllähän tuota muistettavaa piisaa. En kuitenkaan usko, että ei-raskaana-oleva mieheni onnistuisi tässä hommassa minua paremmin. Mieheni ei varsinaisesti ole mikään suuri järjestelyn mestari... ;)

En uskalla edes ajatella, mitä tämä on vauvan synnyttyä, jos tällaisella muistamattomuudella ja ajattelun katkonaisuudella on todellakin tapana paheta raskauden päätyttyä onnellisesti! Arvatkaapas, millaista tässä mielentilassa on raapia kokoon jonkinlaisia viisaita ja pätevästi jäsenneltyjä ajatuksia koulutehtävien muodossa. Onneksi en itse taida edes tajuta, millaista sontaa niihin tulee kirjoitettua. Todellisuudessa olen koko raskauden ajan saanut kaikista tehtävistä arvosanan H4 tai K5, joten ilmeisesti en ole vielä aivan aivokuolleessa tilassa :)