Istuskelin joitakin päiviä sitten olohuoneessa sohvalla ja katselin ulkona paistavaa ilta-aurinkoa. Ihailin pihakoivujen pikkuisia lehtiä ja koko ajan vihertyvää nurmikkoa. Yhtäkkiä huomasin, että ikkunassa on jotakin kummallista likaa. Tahroja. Sameita, erikokoisia läikkiä. Valumajälkiä. Nousin sohvalta ja menin tarkastelemaan ikkunaa lähemmin.

Öljyä. Aivan varmasti öljyä! Kutsuin lapset olohuoneeseen, osoitin ikkunaa ja kysyin, mahtaako joku tietää, mitä ikkunalle on tapahtunut. Näin heti Esikoisen ilmeestä, että jaahas, syyllinen on löytynyt. Kuopus taas oli aidosti hämillään ja alkoi uteliaasti tutkia tahroja ikkunassa. Tahrat olivat siis uloimmassa ikkunassa, siis ulkoapäin tulleita. Kysyin Esikoiselta, että mitähän nuoriherra on mahtanut meidän olohuoneen ikkunoille tehdä.

Olen monesti todennut, että lapseni ovat kilttejä. He eivät tee ilkeyksiä, kiusaa tai pyri loukkaamaan rumilla sanoilla. Mutta he ovat pieniä poikia, jotka tutkivat maailmaa, touhuavat ja keppostelevat sen kummempia ajattelematta. En siis olettanut missään vaiheessa, että Esikoinen olisi tahallaan sotkenut ikkunat. Hän on vain mennä touhunnut ja siinä sivussa tullut sotkeneeksi. Mielestäni näissä kahdessa on valovuosissa mitatta ero.

Tarkensin Esikoiselle, etten ole vihainen - en ainakaan vielä - mutta haluan ehdottomasti kuulla totuuden. Näinpä Esikoinen kertoi. Hän oli löytänyt miltei tyhjän ruokaöljypurkin grillin luota ja kaatanut sen pohjalirun vesipyssyyn. Päälle hän oli kaatanut vettä. Ja sitten hän oli ampunut vesipyssyllä. Olohuoneen ikkunaan sekä molempiin autoihin. Jaahas, vai niin. Kysyin, huomasiko poika nyt ikkunoissa mitään kummallista. Kyllä poika huomasi, niissä oli selviä tahroja.

Tämän tunnustuksen jälkeen keskustelimme pitkään ja hartaasti siitä, miten sotkuista tavaraa öljy on ja miten vaikea sitä on pestä pois. Kutsuimme isän mukaan keskusteluun, koska hänelläkin on oikeus tietää, mitä on tapahtunut. Esikoinen oli koko keskustelun ajan rauhallinen ja asiallinen, mutta selvästi myös katuva. Ilmoitin, että asiasta ei tule sen kummempaa rangaistusta, mutta Esikoinen osallistuu ikkunoiden ja autojen pesuun, kunhan niitä aletaan putsata. Siihen aikaan illasta ei tullut mieleenkään alkaa kuurata tai kuurauttaa ruutuja puhtaiksi.

Keskustelimme tämän yksittäisen öljyleikin lisäksi myös muuten siitä, mikseivät äiti ja isä ole vihaisia. Halusimme, että molemmat pojat todella ymmärtävät, ettei tuollainen yksittäinen toilaus saa meitä sen kummemmin tolaltamme. Me kun uskomme siihen, että lapset nyt vain ovat lapsia eikä heillä mitenkään voi olla aikuisen tietoja. Esikoisella ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta tietää, ettei öljy samalla tavalla kuivu ikkunasta kuin vesi. Lisäksi se, mikä aikuiselle on tärkeää (tässä tapauksessa puhtaat ikkunat) ei merkitse lapselle useinkaan mitään. Mikä arvo 7-vuotiaalle pojalle on tahraton ikkunaruutu? Ei mikään. Hänelle luultavasti riittää, että ikkunasta näkee läpi. No minulle, siis siivoushullulle äiti-ihmiselle, tahrattomat ikkunat ovat jo melkoisen korkealla prioriteettilistalla. Oikeastaan minua kiinnostaa huomattavasti vähemmän, joutuuko joku yksittäinen lattialla lojuva lastenlelu jalkani alle, kun kävelen lastenhuoneessa - mikä taas on lapsille tärkeämpää, ymmärrettävästi.

Myös aikuisten arvot vaihtelevat suuresti näissä siisteysasioissa, kuten varmasti jokainen pitkässä parisuhteessa elävä tietää... ;)

Pointtini kuitenkin on, että lapset sotkevat. Se on heille luonnollista ja yleensä täysin viatonta toimintaa. Minun tehtäväni on opastaa, ohjata ja neuvoa heitä, jotta sotkut pysyvät asiallisina ja sietokykyni rajoissa. Ja siinä sivussa minun kannattaa järjestää tilaisuuksia sotkea niin, ettei se haittaa mitään eikä ketään. Eri asia sitten on, jos tällainen öljyn ikkunoihin suihkuttelu jatkuisi. Tuolloin voitaisiin jo puhua tahallisesta ja nimenomaisesta sotkemisesta. En kuitenkaan usko, että lapsi, jota on opastettu ja joka muilla tavoin saa itseään toteuttaa, lähtisi sotkemaan ikkunoita. Suutuspäissään sekin tosin on mahdollista - ja sitten taas keskusteltaisiin. Pitkään ja hivenen aiempaa ankarampaan sävyyn.

Nyt Esikoinen onkin jo suorittanut oman pesu-urakkansa olohuoneen ikkunoiden osalta. Autot ovat vielä pesemättä, mikä on enemmänkin aikuisten ja sääolosuhteiden syytä kuin lapsen aikaansaamattomuutta. Itse asiassa Esikoinen ei nurissit ikkunanpesusta lainkaan. Hän tiesi itse sotkeneensa ja ymmärtää kyllä, että silloin hän on myös se, joka siivoaa jäljet. Ei tietenkään yksin. Eihän 7-vuotias mitenkään saa öljytahroja ikkunoista pois. Suurin osa varsinaisesta puhdistamisesta jäi siis todellisuudessa minulle, mutta tärkeintä onkin, että poika osallistui aktiivisesti ja teki kaiken, minkä osasi ja mihin pystyi.

Meillä käydään toistuvasti keskusteluja siitä, millaiset seuraukset ovat reiluja. Pyrin ottamaan lapset mukaan siihen mietintään, miten mikäkin asia voidaan korjata tai korvata. Ja kysyn aina, kokevatko he saamansa seuraukset reiluina ja oikeudenmukaisina. Eikä meidän lapsilla ainakaan vielä ole tullut tavaksi alkaa kiukutella saamistaan seurauksista. Tottakai teini-iässä kaikki rangaistukset ja seuraukset ovat niiiin väärin ja äiti ja isä ovat niiiin tyhmiä. Mutta se kuuluu siihen vaiheeseen. Näin leikki-ikäisten kanssa rakennan mielelläni pohjaa oikeuden- ja suhteellisuudentajulle. Ja tietenkin haluan lasten kokevan, että tässä ollaan yhdessä, tiiminä. Ne ovat meidän kaikkien ikkunat, joten yksi ihminen ei voi yksinään niitä sotkea muista piittaamatta, mutta häntä myös autetaan ne pesemään. 

Monet keskustelut lasten kanssa ovat lisäksi hirmu hauskoja! On aina yhtä kiehtovaa kurkistaa lasten ajatusmaailmaan, yrittää ottaa kiinni siitä, miten he asiat näkevät ja kokevat.

Kerrottakoon muuten, että mies oli nähnyt Esikoisen öljypullo kädessään pihamaalla, hieman ennen tätä ikkunoihin vesipyssyllä osoittelua. Oli kuulemma pojan ilme ollut juuri sellainen, että nyt on jäpikällä jotain jännää mielessä. Mies oli kysynyt, mitä poika puuhasi, johon oli saanut virnuilevan vastauksen, että eipä paljon mitään. Olisiko miehen pitänyt jämäkästi tarttua asiaan ja alkaa tenttaamaan, mitä lapsella mielessä? Mielestäni ei. Kun ei näillä meidän pojilla tosiaankaan ole tapana lähteä mitään vaarallista leikkimään, eivät varastele tulitikkuja eivätkä tahallaan paikkoja riko tai ketään satuta... Ihan oikeasti, annetaan lasten olla lapsia :)

Lapsen leikki on niin helppo aikuisen romuttaa ja näin vähitellen tuhota lapsen into kokeilla, tutkia ja ottaa selvää. Vaikken tosiaan öljystä ikkunoissa pidä ja ne hieman liikaakin rikkoivat mielenrauhaani, oli lopun perin kyseessä äärimmäisen harmiton ja vaaraton tohellus. Oikeastaan kaikille aikuisille tekisi hyvää katsoa joskus itseään syvälle silmiin ja kysyä, kuinka tärkeää se ainainen siisteys ja tahrattomuus ihan oikeasti on.

Esikoinen kävi elämänsä ensimmäisillä kaverisynttäreillä maatilalla. Puki siistit vaatteet ylleen, oli ykkösfarkut, nappipaita ja valkoinen t-paita. Sanoin pojalle hänet juhliin jättäessäni, että jos leikitti ulkona, rymyätte metsässä tai käytte vaikka navetassa katsomassa lehmiä niin ei tarvitse vaatteita varoa. Sitä varten meillä on pesukone. Ja kyllä, tiedän, etteivät ruohotahrat lähde vaatteista pesemälläkään eikä valkoisesta t-paidasta enää valkoista saa, jos sen kunnolla tahraa... Mutta se on vain elämää ja nyt puhutaan pelkistä vaatteista.

Ilman kypärää ei pyöräillä, koska aivovammat ovat pysyviä. Ilman suojia ei rullaluistella, koska asvaltti puree ja suuret ihovauriot ovat vaikeita parantaa. Auto ei liiku ennen kuin kaikilla on turvavyöt kunnolla kiinni, koska autoja saa uusia, mutta ihmistä ei korvaa mikään. Minä kutsun tätä suhteellisuudeksi. Ja jotkut pitävät minua nipona, näistä jälkimmäisistä syistä!