Meillä eletään varsin tiivistä perhe-elämää. Olemme tiimi, joka harvoin hajoaa edes lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Muutaman kerran vuodessa isä käy omilla menoillaan ja hieman useammin me reissaamme poikien kanssa kolmestaan pitkin muailmoo. Pääsääntöisesti olemme kuitenkin kaikki yhdessä - ja nautimme siitä suunnattomasti.

Tämä näkyy erityisesti lasten keskinäisessä suhteessa. He eivät ole juurikaan ole erossa toisistaan. Siitä saakka kun Kuopus syntyi ja kotiutui kahden vuorokauden iässä, ovat pojat olleet eri osoitteissa yötä tasan yhden kerran suunnitellusta ja huvin vuoksi. Muutamaa yöllistä sairaalakeikkaa tässä välissä en osaa laskea varsinaiseksi erossa olon harjoitteluksi. Siitä ei ole kauaa. Kyseessä oli nimittäin Esikoisen yöeskari nyt keväällä. Tuolloin emme edes yrittäneet laittaa Kuopusta yksin lastenhuoneeseen nukkumaan vaan otimme automaattisesti meidän vanhempien kanssa samaan sänkyyn. 

Nyt on pojilla kesäloma alkanut ja Esikoinen aloitti heti tänään elämänsä ensimmäisellä ratsastusleirillä. Leiri on vain päiväleiri, poika siis viedään sinne aamulla ja haetaan iltapäivällä kotiin. Väliin mahtuu kuitenkin seitsemän pitkää tuntia poikien olla erossa toisistaan. 

Esikoinenhan ei tästä ole millänsäkään, onhan hänellä päivät täynnä touhua, tohinaa ja ikäistään seuraa. Kuopus sen sijaan ei oikein tiennyt, miten suhtautua tähän eroon. Olimme tapamme mukaan valmistelleet asiat hyvissä ajoin - Esikoisen kanssa on kerrassaan pakko - ja Kuopus tiesi jo viikkokausia ennen leirin alkua, mitä tuleman piti. Samoin me vanhemmat osasimme varautua Kuopuksen oireilevaan ikävään ja tylsyyteen.

Vaan onhan se myönnettävä, että vaikka tiesin oikein hyvin saavani taskutakiaisen koko päiväksi, oli välillä vedettävä syvään henkeä. Kuopus tosiaankin roikkui minun perässäni, höpötti ja jutteli, vaati huomiota, halusi pelata äidin kanssa lautapeliä, rakentaa Legoilla, osallistua kaikkiin kotitöihin... Ja sai jatkuvasti itkupotkuraivareita, koska oli tylsää - siis todellisuudessa oli ikävä veikkaa.

Ero tekee pojille oikein hyvää, molemmille. Esikoinen on jo esikoulussa saanut ihan omia kavereita, joiden kanssa on erilaiset leikit kuin pikkuveljen kanssa. Sama on edessä Kuopuksella, kun isoveli siirtyy nyt kouluun ja hän itse menee esikouluun. Kaveripiirit säilyvät varmasti osittain yhteisinä, mutta myös eroavat joltain osin. Molemmat joutuvat kokeilemaan omia siipiään ja pärjäämään uusissa tilanteissa ilman oman veljen jatkuvaa tukea.

Ympäröivä maailma ei ole mikään uhka tiiviille perheyhteisölle. Tiivis perheyhteisö sen sijaan takaa turvallisuuden tunteen niissäkin tilanteissa, kun fyysisesti olemme erillämme. Näin ajattelen myös hyvän sisarussuhteen kohdalla. Veljesten suhde ei kärsi mitenkään siitä, että he laajentavat elinpiiriään ja toimivat yksilöinä omissa porukoissaan. Veljen hyväksyntä, tuki ja kannustus kantaa pitkälle, vaikka fyysisesti välimatkaa olisikin.

On kuitenkin näin vanhempana tehtävä aktiivisesti töitä sen eteen, että sisarussuhde säilyy hyvänä. Alusta saakka on tehtävä selväksi, ettei kumpikaan ole toistaan parempi eikä Kuopusta ole haluttu perheeseen korvaamaan Esikoisen puutteita. Aivan niin kuin Kolmonenkaan ei ole tulossa siksi, että äiti ja isä eivät olisi tyytyväisiä nykyisiin lapsiinsa. Me olemme esittäneet asian pojille tähän tapaan: Meillä on niin mahtavat lapset, että halusimme vielä ainakin yhden sellaisen. 

Vanhemman on muistettava olla tasapuolinen sisaruksia kohtaan. Ja kuitenkin kutakin on kasvatettava hieman eritavoin, onhan kyse erilaisista persoonallisuuksista. Vaaditaan kärsivällisyyttä selvitellä kaikki ne iänikuiset riidat ja sanaharkat, mitä sisarusten välillä väistämättä syntyy - jos ei päivittäin niin ainakin melkein. Joskus on pakko tiristää viimeisetkin pisarat fyysisestä kestävyydestä, kun lapset sairastavat perätysten ja itselle kertyy univelkaa helposti monta viikkoa yhteen putkeen.

Pieni ikäero ei aina ole pelkkää juhlaa, mutta ei se ole myöskään puhdasta kärsimystä. Meillä oli sitä paitsi sikäli hyvä tuuri. Esikoinen valvotti niin pitkään, että Kuopus todellakin meni siinä samalla - jos puhutaan pelkästä yöheräilystä. Muutenhan kahta ei hoida samalla hiellä kuin yhtä, valitettavasti.

Mutta mitä enemmän näille pojille on tullut ikää, sitä helpommaksi arki on muuttunut. Nykyään raskainta vanhemman kannalta on, kun pojat ovat erillään. Sitä joutuu toimimaan jossain määrin myös sen puuttuvan veljen korvikkeena ja samalla tukemaan yksinoloon.

Lasten kehitystä on aina yhtä mielenkiintoista seurata. Sisarusten kohdalla lisäiloa löytyy sisarussuhteen kehittymisen seuraamisesta. Jännityksellä odotamme, miten Kolmonen muokkaa perhesiteitä. Pelätä en osaa, meidän perheessä on niin selkeästi tilaa yhdelle uudelle perheenjäsenelle ja lapset ovat niin innoissaan, että varmasti vauva on tervetullut. Mustasukkaisuutta odotan silti jossain määrin ilmaantuvan, etenkin Kuopuksen osalta.

Pelkoa hälventää myös varmuus siitä, että minun ja mieheni parisuhde on graniittia lujempi ja olemme tässä yhdessä yhteisellä asialla :)