Odottavan aika on pitkä. Näin tietää vanha kansa. Ja tottahan se on. Erityisesti raskauden aikana tämä ajan suhteellisuus on ajoittain suorastaan käsin kosketeltavaa. Ensimmäiset viikot eivät kulu mihinkään. Sen maagisen 12 raskausviikon ylitys tuntuu miltei saavuttamattomalta tavoitteelta. Sitten aletaan odottaa vatsakummun kasvua, sitä kaunista pyöristymistä ja raskauden näkymistä. Puolivälissä tuntuu aika hyvältä - sinne asti jo päästy! - mutta sitten... Voihan matelu!

Näin minulla on suunnilleen mennyt kaikki raskaudet. Ja kuten olen jo kertaalleen maininnut, tiedän, että loppuraskaudessa tulee kiire tai ainakin tunne kiireestä. Onko kaikki valmiina? Ei? Apua!

Olen niitä ihmisiä, joiden on saatava kaikki mahdollisimman valmiiksi mahdollisimman varhain ja minun on aina varauduttava vähän kaikkeen. Varasuunnitelmia on takataskussa vähintäänkin kymmenkunta ja kaikki on mietitty mahdollisimman pitkälle valmiiksi. Näen ongelmia siellä täällä, mutta sen sijaan, että suostuisin panikoimaan, teen niille jotakin. Ratkaisen siis tässä loppuraskaudessa myös olemattomia ongelmia, noin niin kuin varmuuden vuoksi ;)

Nyt se kiire on sitten alkanut. Toisaalta kaikkea ei vielä kannata tehdä - kuten pestä vauvan vaatteita - ja toisaalta kaikki suinkin tehtävissä oleva alkaa olla valmiina. Yksi suuri projekti tässä tosin on vielä kovin pahasti vaiheessa. Nimittäin pakastimen tyhjennys. Tarkoitus olisi saada sinne reilusti tilaa, että voitaisiin tehdä valmiiksi ruoka-annoksia. Ettei sitten tarvitse saada kriisiä perheen ruokkimisesta, jos minä olenkin synnytyksen jälkeen kovasti toipilas.

Pakastimen tyhjennys voi kuulostaa ensialkuun kovin yksinkertaiselta, mutta kokeilkaapa sitä sellaisen miehen kanssa, joka jatkuvasti tuo pakastimeen lisää täytettä! Sain tässä ennen juhannusta pakastimeen jo hyvin tilaa, mutta sitten rakas mieheni kantoi pari säkkiä lihaa ja marjoja sinne. Söisimme pakastimen antimilla monen monta viikkoa vailla ongelmia! 

Arvatkaapa, miten ihanaa olisi omistaa arkkupakastin! Nyt meillä ei ole kuin kaappipakastin, ei edes suuren suuri sellainen. Olen tosin melko varma, että arkkupakastinkin täyttyisi nopeasti ja olisimme saman "ongelman" äärellä nopeammin kuin arvaankaan. Pitäisi ehkä ostaa sala-arkkupakastin... Jättää kertomatta miehelle siitä.

Lastenhuone on nyt kuitenkin remontoitu valmiiksi vauvan tuloa varten ja yksi suuri stressinaihe on poistettu kokonaan. Pinnasänky odottaa kasaamista, mutta kuten todettua, pinnasänky tuskin tulee tarpeeseen aivan pian. Turvakaukalo telakoineen on hankittu - nyt pitäisi vielä opetella käyttämään niitä sujuvasti. Myös yhdistelmävaunut on hankittu, samoin kuin vaunut ja turvakaukalon yhdistävä adapteri. Hoitopöytä tuli kaupanpäällisinä pinnasängyn kanssa - en vielä ole keksinyt, mitä sillä teen! Vauvalle on vaatteita vaikka kuinka ja paljon... Vain muutaman olen ostanut uutena. 

Olen muuten suuresti yllättynyt, miten voimakkaasti jo pienten vauvojen vaatteet on sukupuoliroolitettu! Voin aivan hyvin pukea tyttövauvan siniseen ja poikavauvan pinkkiin, mutta tytöllä sininen autobody tai pojalla pinkit  housut röyhelölahkeilla olisivat liikaa. Saatan olla ahdasmielinen, mutta sittenpähän olen. Todettakoon, että 3-vuotiaan pojan voin antaa pukeutua niihin röyhelöhousuihin, jos hän itse haluaa, mutta vauvalle en itse halua sellaisia pukea. 

Mehän emme tällä kertaa tiedä, onko tulija tyttö vai poika, joten vaatteita ostaessa on tullut kiinnitettyä huomiota siihen, että ne ihan todella voi pukea kummalle tahansa. Minä olen melko varma pojasta, mies taas tytöstä. Elokuussa se sitten nähdään! :) 

Tänään on matkaa laskettuun aikaan päivää vajaat kaksi kuukautta. Olo on paitsi malttamaton, myös pelokas. Haluaisin pian saada vauvan syliini ja päästä tutustumaan häneen. Ja toisena hetkenä mietin vain, mikä kaikki tässä vielä voi mennä pieleen, millaista meidän arki sitten tulee olemaan, kuinka kipeä minä olen synnytyksen jälkeen... 

Tämä ajan sinne tänne päättömästi ryntäily on suuresti vaikuttanut myös blogiaktiivisuuteeni. Aikaa ei oikein tunnu olevan ja toisaalta keskittymiskyky alkaa olla melko huono. Saatan istua puoli tuntia koneen ääressä ihmettelemässä surinaa päässäni enkä saa mistään kiinni. Ajatuksia menee ja tulee niin kovaa vauhtia, etten ehdi napata yhtäkään lähempään tarkasteluun. Noh, onneksi opiskelut ovat tältä erää loppu! Niistä tuskin mitään enää tulisi... 

Onneksi on yksi asia, mitä voi tehdä aina, kun alkaa tuntua siltä, etten sittenkään ole vielä valmis tähän: Valmistautua synnytykseen henkisesti. Myös imetysasiat ovat olleet paljon mielessä lähipäivinä. Niistä taas myöhemmin lisää...