Jokaisella perheellä tulisi olla oma puskurirahastonsa. Sellainen summa rahaa, jolla pärjäisi pahimman ylitse, jos jotain sattuisi tapahtumaan. Meillä sellaista rahastoa on käytetty jo kahdesti. Eikä sen kerääminen etenkään ensimmäisellä kerralla ollut ihan helppoa.

Pari vuotta sitten, minun ollessa opiskelija ja mieheni vasta aloitettua nykyisessä työpaikassaan, meiltä hajosi kaikki tärkeät kodinkoneet yksi kerrallaan, mutta aivan peräjälkeen. Lokakuu 2013, kuivausrumpu kärähti. Lokakuu 2013, tiskikone hajosi. Marraskuu 2013, meidän pyykkikoneemme sanoi työsopimuksensa irti. Joulukuu 2013, uunimme hajosi yllättäin. Joulukuu 2013, jääkaappipakastin lopetti toimintansa ja laski siinä samalla vedet alleen.

En tiedä teistä, mutta minulle yhtä lukuunottamatta nämä ovat oikeastaan korvaamattomia kodinkoneita. Ainoa, jota ilman eläisin melko normaalia elämää, on kuivausrumpu. Tiskikoneen eroilmoitus tiesi atoopikkoperheessä melkoista ihohelvettiä. Vain toinen atoopikko voi ymmärtää sen tuskan, minkä kuiva ja ratkeileva iho aiheuttaa. Siinä vasta vaiva, jota on ulkopuolisten helppo vähätellä! Mieheni voi sentään käyttää suojakäsineitä, minulla ne vain pahentavat tilannetta. Lapsiperhe ilman pyykkikonetta... Yhtälö ei vain toimi. Uunin hajoaminen juuri ennen joulua sai jo oikeasti kyyneleet silmiin. Jääkaappipakastimen hajoaminen ja läheltä-piti-vesivahingon osuminen vuoden viimeisille päiville vain jotenkin kruunasi muutenkin älyttömän rankan loppuvuoden.

Ilman työllä ja tuskalla kerättyä puskurirahastoa emme olisi mitenkään selvinneet ilman apua. Ja mistä sitä apua sitten olisi saatu? En osaa sanoa. Ehkä olisimme voineet neuvotella jonkinlaisen kulutusluoton pankista. Summa vain nousi lopulta melko suureksi ja olisi siinä pankki saattanut ihmetellä, kun muutaman viikon välein tarvitsemme lisää rahaa "kodinkoneisiin".

Loppuvuosi 2013 oli muutenkin raskasta aikaa, minä naputin yökaudet opinnäytetyötäni (joka on tosiaankin kokonaisuudessaan kirjoitettu yön pitkinä tunteina), mieheni yritti osoittaa olevansa vakinaisen työpaikan arvoinen ennen viran auki tuloa ja lapset olivat paljon pienempiä ja tarvitsevampia kuin nyt. Taloudellinen epävakaus syö yllättävän tehokkaasti ihmisen kyvyn ajatella, haaveilla ja nähdä maailma hyvänä paikkana. Olemme mieheni kanssa eläneet niin pitkään kädestä suuhun ennen lasten tekoa, että molempien muistiin on kirjailtu suuraakkosin se stressi ja jatkuva huoli siitä, mistä seuraavana päivänä saa ruokaa ja millä maksaa viikon kuluttua sähkölaskun.

Koska olemme kokeneet sen epävakauden ja jaksaneet taistella sen kanssa vuosia, emme halua päätyä samanlaiseen tilanteeseen enää uudelleen. Meistä on tullut tarkkoja rahankäyttäjiä, ennakoivia ja säästeliäitä. Jotta pahan päivän tullessa meillä olisi, millä eläisimme seuraavaan päivään ja seuraavaan kuuhun ilman pelkoa nälästä.

Olemme myös oppineet, ettei raha lisäänny huutamalla ja riitelemällä, toisen syyttely rahahuolista ei auta. Olemme samassa veneessä ja olemme valmiita uppoamaan sen mukana, yhdessä. Siksi emme kumpikaan anna sen veneen keinua liikaa kovassakaan aallokossa vaan teemme töitä pitääksemme kurssin ja purjehduksen vakaana. Jopa myrskyssä on mahdollista päästä karikoista elossa, jos on riittävän ajoissa varautunut ja ottanut huomioon, että joskus voi vähän keikuttaa.

Toisen kerran olemme joutuneet kajoamaan tähän puskurirahastoon nyt. Minun ollessa työttömänä ja maksaessa käytännössä vain asunto- ja remonttilainaa kuukausituloistani, on miehen palkan riitettävä laskuihin, ruokaan... Siis elämiseen kokonaisuudessaan. Ja kyllähän se miehen palkka riittää. Ellei sitten eteen tule suuria, yllättäviä menoja. Kuten esimerkiksi isompaa auton huoltoa. 

Puskurirahastoon ei kosketa ellei ole aivan pakko. Sen varaan ei koskaan lasketa suurempia hankintoja, jos vain on toinen mahdollisuus. Sieltä ei nosteta ruokarahaa eikä käydä shoppailemassa sen piikkiin. Tili on meidän yhteinen eikä toinen voi käyttää tiliä ilman toisen läsnäoloa ja suostumusta. Näin olemme säätäneet myös lasten säästötilien kohdalla.

En osaisi elää pitkässä suhteessa ja pitää rahoja erillään. Meillä on aina ollut yhteiset rahat, kun yhdessä olemme asuneet. Se on tuntunut ainoalta luonnolliselta ratkaisulta. Molemmilla meillä on omat tilimme, mutta käytämme rahaa yhdessä yhteisten päätösten mukaisesti. En valvo mieheni rahankäyttöä eikä hän minun. Luotamme toisiimme, kuten muissakin asioissa luotamme. 

Ja kuitenkin olemme halunneet, että yhteisiltä tileiltä ei toinen voi nostaa rahaa ilman toisen suostumusta. Miksi ihmeessä? Emmekö me oikeasti luotakaan toisiimme? Olemme nähneet liian monta riitaisaa eroa lähipiirissä, olemme todistaneet omituista salailua rahankäytössä ja olemme nähneet, miten toisen puolison rahapeliriippuvuus tuhoaa koko perheen talouden. Me luotamme toisiimme ja suhteeseemme niin lujasti, että voimme puhua myös epämiellyttävistä vaihtoehdoista avoimesti. Jos me joskus eroamme, emmekä osaakaan hoitaa asioita asiallisesti, toinen ei voi toiselle kostaakseen tyhjentää lasten tilejä. Jos meistä toinen sairastuu vakavasti, menettää mielenterveytensä, hän ei voi omavaltaisesti käyttää säästötiliä maniansa tyydyttämiseen. 

Me työskentelemme molemmat ihmisten parissa, me näemmä ihmisluonteen kurjimmatkin puolet. Kehenkään ei pidä luottaa sokeasti. Kukaan ei voi taata, etteivätkö ihmiset muutu, sekoa, tule hulluiksi... Selustansa ja erityisesti lastensa selustan saa turvata ilman, että se viestisi toiselle ongelmista parisuhteessa. 

Avioehtoa meillä tosin ei ole. Meillä kun ei kummallakaan ollut minkäänlaista omaa omaisuutta yhdistäessämme elämämme. Kaiken, mitä omistamme, olemme hankkineet yhdessä. Jos minä olenkin nimellisesti maksanut aina autolainat, mieheni on vastaavalla summalla rahoittanut elämäämme muuten. Jos minun tilini onkin se, jolta asuntolaina lyhenee kuukausittain, mieheni elättää minut tällä hetkellä täysin.

Puskurirahasto hupeni tällä erää miltei kahdella tonnilla, mikä oli varsin tuntuva summa siinä rahastossa. Tällä hetkellä emme myöskään kykene kummoisia summia sinne kuukausittain säästämään. Lapsille menee kiinteästi joka kuukausi rahaa heidän tileilleen, jotta olisi sitten jonkinlaista pesämunaa tarjota oman, itsenäisen elämän aloittamista helpottamaan. 

Vielä ei taloudellinen tilanne kiristä vanteen tavoin päätä, mutta kaukana ei sekään enää ole. Aina joskus on itsekin pysähdyttävä ja henkäistävä, tuotava mieleen ne ajat, kun todellakin kaikki meni kädestä suoraan suuhun. Me selvisimme siitä ja silloiseen verrattuna elämme peräti leveästi tällä hetkellä. 

Niin se vain on, ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot.