Kävimme mieheni kanssa perhevalmennuksessa vuonna 2007 Esikoista odottaessamme. Perhevalmennushan on uusi nimitys vanhalle kunnon synnytysvalmennukselle, mutta samalla myös sisältöä on laajennettu koskemaan muutakin kuin pelkkää raskautta, synnytystä ja vastasyntyneen hoitoa. Ainakin itsestäni tuntui melko turhalta istua perhevalmennuksessa useampi tuntia useampana iltana. En vieläkään osaa sanoa, mitä opin siellä. Ainoa positiivinen vaikutus taisi olla, että siinä se lähestyvä synnytys viimeistään realisoitui. Että se on nyt tässä.

En tosiaankaan osaa sanoa, millaisia perhevalmennukset ovat muilla paikkakunnilla enkä myöskään arvioida, millainen hyöty meidän läpikäymällämme valmennuksella olisi asiaan täysin perehtymättömille. Kun arvioin esimerkiksi perhevalmennusta, on otettava huomioon minun olevan täysin pätevä työskentelemään sairaalassa synnyttäneiden osastolla lastenhoitajana. Olin sitä jo ennen Esikoista. Perustietopaketti oli siis jo hallussa, vaikken todellakaan mikään synnytysten asiantuntija ole vieläkään.

Esikoisen odotuksen jälkeen en ole perhevalmennuksessa käynyt. Kuopuksen kohdalla ei tarvettakaan olisi ollut, olihan kaikki todella tuoreessa muistissa. Nyt olen pariin kertaan miettinyt, olisiko kannattavaa pyytää päästä uudestaan perhevalmennukseen. Toisaalta... En saanut ensimmäisestäkään oikein mitään irti, joten millä todennäköisyydellä saisin siitä nyt?

Ehkä kaipaisinkin nimenomaan samaa, mitä Esikoista odottaessa kaipasin. Lähestyvän synnytyksen konkretisoitumista. Että tajuaisin ajan alkavan loppua, kohta on toiminnan vuoro. Elämme raskausviikkoa 29 +3, olen viimeisellä kolmanneksella, täysiaikaiseen synnytykseen voi olla aikaa alle 9 viikkoa. Enkä minä vielä osaa kunnolla ajatella, että ihan oikeasti kohta on taas puhistava, puhkuttava ja ponnistettava.

Kuopuksen synnytys oli helpompi kuin olisin ikinä voinut kuvitella synnytyksen voivan olla. Rehellisesti sanottuna minua ei pahemmin edes sattunut missään vaiheessa! Esikoisen kohdalla taas... Pidän itseäni onnekkaana, etten pelästynyt tai saanut traumoja. Luultavasti olin aivan liian väsynyt tajutakseni tilanteen koko karuudessaan. 

Pelkään ison vauvan synnytystä. Vaikka lantioni on mitattu sellaiseksi, että synnytän "helposti vaikka viisikiloisen vauvan" (kiitos lääkärille näistä lohdun sanoista!), olen aivan varma, että jo neljää kiloa lähentelevä pienokainen jäisi jumiin ja siinähän sitä sitten oltaisiin. Esikoinen painoi syntyessään 3620g ja oli 52cm pitkä. Hänellä oli iso pää ja leveät hartiat. Aivan kuten äitinsä siis. Esikoisen solisluu murtui synnytyksen aikana ja aktiivinen ponnistusvaihe kesti 45 minuuttia. Kuopus painoi 3630g ja oli 52cm pitkä. Siis 10g isompi kuin veljensä. Kuopus oli jo syntyessään huomattavasti sirompi kuin veljensä, pääkin oli pieni ja soma. Kuopus syntyi yhdellä ainoalla työnnöllä (miellyttävämpää olisi ollut, jos se olisi kestänyt edes työnnön tai kaksi pidempään).

Tämä iso vauva -fobia on siis täysin oma keksimäni pelko. Se ei kuitenkaan varsinaisesti poista pelkoa, ettei siihen näyttäisi olevan mitään syytä.

Tällä hetkellä näyttäisi vahvasti siltä, että mieheni on pääsemässä mukaan synnytykseen. Appivanhempani ovat lupautuneet olemaan hälytysvalmiudessa, kun laskettuaika alkaa lähetä. Uhkasin soitella heille pitkin öitä ihan vain pitääkseni heidät varpaillaan. Mieheni oli Esikoisen synnytyksessä paikalla, Kuopuksen synnytin seuranani vain kaksi aivan ihanaa kätilöä. Tiedän, ettei miestä tarvita synnytyssalissa mihinkään, pärjäisin vallan hyvin yksinkin. Mutta kun minä haluan hänet sinne, jos se kerran tällä kertaa on mahdollista. Viimeksi miehen oli pakko jäädä Esikoisen kanssa kotiin, piste. Valinnanvaraa ei ollut.

Olen katsellut jonkin verran synnytysvideoita netistä. Etenkin niitä, joissa on synnytetty kotona ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Kotisynnytyksestä on todellakaan haaveile, mutta haen sitä rauhallista tunnelmaa, joka niissä videoissa niin vahvasti on läsnä. Muistan, miten Kuopusta synnyttäessäni vajosin aivan omaan yksityiseen maailmaani, olin rauhallinen ja kuin transsissa. Haluan päästä taas siihen mielentilaan. Uskon, että se edistää synnytystä paremmin kuin mikään muu. Ja kotisynnytysvideoissa naiset ovat poikkeuksetta päässeet tuohon mainittuun transsiin. (huom. puhun nyt vain niistä videoista, jotka itse olen katsonut, varmasti on sellainenkin kotisynnytysvideo, jossa transsia ei ole nähtävissä)

Olen myös lukenut hurjat määrät synnytystä koskevaa kirjallisuutta ja tutustunut useisiin synnytyskertomuksiin. Tahdon olla valmis, kun sen aika jälleen tulee. Uskon, että valmistautuneena pystyn paremmin hallitsemaan itseni ja kehoni, elämään kivun kanssa ja saamaan näin vauvan turvallisesti maailmaan.

Synnytystä on turha suunnitella minuutin tarkkuudella tai edes mielikuvissaan pohtia, miten synnytyksen kuuluisi mennä. Synnytystä ei voida käsikirjoittaa, se on vain elettävä hetki hetkeltä läpi sellaisena kuin se sattuu olemaan. Mutta valmistautuminen ei edellytä suunnittelua, ei valmiin pohjakartan laatimista. Kaikkein eniten se ainakin minun kohdallani edellyttää sen oikean mielentilan etsimistä, rauhoittumista ja itseensä luottamista.

Toivoisin, että saisin synnyttää Kolmannen kuten Kuopuksenkin, ilman kipulääkkeitä. Tämä ei ole minulle mikään pakkomielle tai hyvin äitiyden edellytys, kaukana siitä. Esikoisen kohdalla kuitenkin tuntui, etten ollut kunnolla läsnä synnytyksessä ja toipuminen vei kauemmin. Toki Esikoisen synnytys oli kertakaikkiaan rajumpi esitys, se kesti moninkerroin pidempään ja olin uupumuksesta sekopäinen. En siis voi vetää suoraa viivaa lääkkeellisestä kivunlievityksestä ulkopuolisuuden tunteeseen. Olen kuitenkin kuullut monilta muiltakin äideiltä samanlaisista kokemuksista ja heillä ei synnytys muutoin ole ollut sen rajumpi tai pidempi. Niin sanotusta luomu synnytyksestä itselläni on ainoastaan positiivisia muistikuvia, joten tottakai mieluummin uusin sen kuin ne negatiiviset kokemukset lääkkeellisesti avustetusta synnytyksestä.

Olen kyllä sanonut miehellenikin, että jos pyydän kipulääkettä, sitä on minulle annettava. En siis lainkaan lähde tälle joidenkin naisten suosimalle periaatelinjalle. 

Joitakin muita periaatteita minulla kyllä on... Haluan kokeilla kaikki mahdolliset luonnonmukaiset keinot synnytyksen käynnistykseen sekä vauhdittamiseen ennen kuin siirrytään lääkkeellisiin vaihtoehtoihin. Oksitosiinitipasta ei ole lainkaan hyviä muistoja minulla... Paitsi se, että Esikoinen saatiin syntymään - se on toki suuri plussa. Episiotomia tehdään vain, jos sille on todellinen tarve. Kuten se meidän synnytyssairaalassa kyllä muutenkin tehdään, siellä ei harrasteta lainkaan automaattisia episiotomioita. Olen kuullut, että joissain Suomen sairaaloissa niitä edelleen tehdään johdonmukaisesti kaikille synnyttäjille, vuonna 2015!!

Oikeastaan kaikki minun periaatteeni voidaan tiivistää kahteen lauseeseen: Tahdon synnytyksen olevan mahdollisimman luonnonmukainen ja etenevän omalla painollaan. Sen kulkuun saa puuttua vain lääketieteellisesti perustellusta syystä.

Myös mieheni on muuten osallistunut tähän synnytykseen valmistautumiseen kanssani. Häneltä ikään kuin edellytetään sitä, vaikkei minun ole tarvinut sitä ääneen sanoakaan. Mieheni myös tietää, mikä hänen tehtävänsä synnytyksen aikana on: Tukea ja sietää minua, tuli mitä tuli. Ja jos jotakin menee pieleen, on mieheni otettava pieni vastasyntynyt ihokontaktiin paitansa alle heti, kun se vain on mahdollista. Hoitaa ensisijaisesti vauvaa, minä pärjään kyllä.

Vähitellen on alettava hahmottelemaan, mitkä ovat sellaisia rentoutuskeinoja, jotka toimivat suuressakin stressissä ja kivussa. Minä rauhoitun aina autossa, se on suorastaan hämmästyttävää, miten tyyni ja toimintakykyinen minusta tulee, kun vain pääsen hetkeksi autoon. Tuskin kuitenkaan voin siirtyä autoon kesken synnytyksen, etenkään, jos jotain on vialla. Musiikki toimii minulla joskus, joskus se taas vain lisää kierroksia ja saa minut kokemaan entistä vahvemmin ahdistusta. Liian voimakas aististimulantti näin auditiiviselle ihmiselle.

Vaan mitä minä kaipaan aina, kun koko maailma tuntuu romahtavan päälle ja olo on kerrassaan sietämätön? Satuja. Äänen luettuja satuja. Tahdon mennä peiton alle, painaa pään tyynyyn ja keskittya kuuntelemaan satua. Mieheni, siis tämän lukihäiriöisen, hitaan ja useita virheitä tekevän lukijan, suoritukset ovat parasta. Tottakai hän saa etulyöntiaseman siitä, että sattumoisin rakastan häntä, mutta hänellä on myös puolueettomasti arvostellen mahtavan rauhallinen ja tasainen ääni. Eikä jännittävinkään trilleri ole kovin pelottava, kun huomaan toistuvasti mieheni lukevan jonkin sanan väärin tai hyppäävän yhden rivin ylitse aivan huomaamattaan. Tahdon siis mieheni lukevan minulle. En vielä tiedä, minkä kirjan valitsen, mutta sen päättämiseen onneksi vielä on aikaa. Varuiksi otan mukaani myös MP3-soittimen, joka on ladattu täyteen äänikirjoja. Jos vaikka mieheni väsyy, hänen äänensä käheytyy tai... Noh, varmuuden vuoksi vain. Kuten minulla on tapana.

Ja se sairaalakassikin on joskus pakattava. Senkään aika ei tosin ole vielä. Nyt on vielä aikaa keskittyä siihen, miten ihmeessä minä saan tämän lapsen ulos. Syntymä on ihmeellinen asia. Ajatelkaapa hetki, mihin naisen keho kykenee. Minä en sitten koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä.