Olenpa tässä lähiaikoina miettinyt varsin runsain määrin, millainen on asemani tulevaisuudessa työmarkkinoilla. Lähinnähän tämä pohdinta liittyy siihen, miten ja missä tahdissa minä opintojani aion jatkaa. Jos siis pääsen niitä jatkamaan. Ensin kun pitäisi päästä tutkinto-opiskelijaksi ammattikorkeaan. Eikä se ole kovin helppoa, ei etenkään nyt, kun tilanne työmarkkinoilla on suorastaan romahtanut.

Minulla on pohjalla koulutus, jota pidetään yleisesti takeena siitä, ettei työttömänä tarvitsisi olla päivääkään. Voin kertoa, ettei tilanne ole enää vuosiin ollut niin auvoinen ja pahemmaksi menee, koko ajan. Kyseessä on siis lähihoitajan tutkinto.

Lähihoitajakoulutukseen on lähivuosina päässyt suoraan sanottuna melkeinpä kuka tahansa. Hauskimpia esimerkkejä ovat huumeiden pitkäaikaiskäyttäjät, väkivaltaiset ja tuomioitakin saaneet opiskelijat. Ainakaan meidän pikkupaikkakunnan ammattikoulussa ei tarkisteta opiskelemaan tulevilta rikosrekisteriä, ei oteta huumeseuloja ja muutenkin oppilaitoksen ovet ovat auki kaikille halukkaille opiskelijoille. Lähihoitajia on työnnetty massoittain työmarkkinoille ja vuosien ajan. Ei liene mikään ihme, ettei kaikille mitenkään riitä työtä.

Tai työtähän on aina. Työstä ei vain olla halukkaita maksamaan. Kaikki tietävät varmasti, että lisäkäsiä kaivattaisiin kipeästi miltei kaikkialle, niin sairaan- kuin vanhustenhoitoon. Työpaikkoja ei kuitenkaan ole. Ja toivon totisesti ettei kukaan vapaaehtoisesti tee ilmaistyötä! Se ei johda mihinkään muuhun kuin jo olemassa olevien työpaikkojen vähentämiseen. Koska ei ole enää tarvetta.

Mitä tulee aiemmin mainitsemiini huumeiden käyttäjiin ja rikosrekisterin omaaviin… Kaikki eivät liene tietoisia siitä, että alle puoli vuotta kestävän työsopimuksen yhteydessä ei ole pakollista työnantajan pyytää näytille minkäänlaisia rikosrekisteriotteita. Vanhuspuolella niitä ei ylipäänsä ole oikeutta pyytää. Huumeiden ongelmakäyttö taas ei useinkaan näy ennen kuin on liian myöhäistä. Olen itsekin työskennellyt ihmisen kanssa, jonka tiedettiin käyttävän kovia huumeita vapaa-ajallaan, mutta koska hän ei syyllistynyt vakaviin laiminlyönteihin työssään, ei häntä voitu irtisanoa. Lopultahan hän sitten ajautui kesken työvuoron psykoottiseen tilaan, mikä aiheutti vakavan vaaratilanteen niin meille kollegoille kuin myös asiakkaille.

Sairaanhoitajan tutkinto ”hieman” helpottaa minun henkilökohtaista työnsaantiani, mutta siinä ongelmaksi nousee vuorotyö. Minä nautin suuresti vuorotyöstä, erityisesti pitkistä vuoroista, joita seurasivat pitkät vapaat. Vuorotyön yhdistäminen perhe-elämään on kuitenkin… No jos ei hankalaa niin raskasta. Ei meillä suuren suuria ongelmia mieheni kanssa ollut, kun vielä molemmat teimme vuorotyötä – suurin kiitos tästä joustavuudesta lankeaa nimenomaan minun pitkille vuoroilleni. Työvuorolistoja odotettiin kuitenkin aina pienellä kauhulla. Kuinka monta kertaa kolmen viikon sisällä olisimme sillä tavalla työvuoroissa, ettei kumpikaan kykene viemään/hakemaan lapsia hoidosta päiväkodin aukioloaikojen puitteissa? Entä olisiko ne tilanteet ratkaistavissa?

Aina me ne saimme ratkaistua, koska mieheni sai työvuoronsa aina vaihdettua. Nyt on kuitenkin tullut uudet säädökset iltavuoron tekemiseen (iltavuorosta ei voi vaihtaa suoraan aamuvuoroon vaan siinä vaaditaan vapaapäivä välissä), joten vuoron vaihtaminen työkaverin kanssa päikseen on erittäin hankalaa. Pitkiä vuoroja tehdessä on aina haastavaa alkaa vaihdella vuoroja.

Tällä hetkellä me tuskin voisimme enää pitää lapsia tavallisessa päiväkodissa vaan tarvitsisimme vuoropäivähoitoa. Mikä taas ei minun mielestäni ole lapsen paikka enkä moiseen halua ryhtyä.

Olemme harkinneet mieheni siirtymistä pelkkään aamuvuoroon tulevaisuudessa, siis minun palatessa työelämään. Hoitoalalla on kuitenkin niin surkea palkkaus, että se tietäisi kymmenien prosenttien pudotusta palkassa. Emme taida olla valmiita siihenkään, kun se palkka itsessään ei ole mitenkään hyvä. Palkkaus ei vastaa lainkaan sitä, miten raskasta ja vastuunalaista työtä hoitoalalla tehdään. Tiedän monen olevan tästä aivan eri mieltä ja moni ajattelee koulutetun apinankin pystyvän hoitotyöhön. Heille saanen esittää kysymyksen: Miksi sitten jatkuvasti kuulee valitusta huonosta hoidosta, epäystävällisestä potilaan kohtaamisesta ja negatiivisista kokemuksista?

Mutta myönnän, tässä palkkakeskustelussa minulla ei ole vain omaa lehmää vaan kokonainen lypsylauma ojassa ;)

Vuorotyöstä… Vaikka nautinkin siitä ja sen suomasta vapaudesta (tästäkin moni olisi eri mieltä kanssani) en usko enää jaksavani sitä fyysisesti. Marraskuinen romahdus kilpirauhasarvoissa – jonka muuten oletetaan alkaneen jo useampi kuukausi aiemmin – teki hyvin konkreettiseksi voimieni olevan varsin rajalliset. Ikä ei ole tuomassa tähän minkäänlaista helpotusta. Eikä uusi pieni lapsi perheessä ja hänen mukanaan tuomat valvotut yöt.

Vuorotyötä ei lähtökohtaisesti edes suositella niin vaikeista kilpirauhasongelmista kärsiville kuin minä. Olen siis jo vuosien ajan uhmannut lääkärien hyvää tarkoittavia neuvoja, koska olen halunnut tehdä sitä, mistä eniten pidän ja jossa koen olevani hyvä. Olisikohan aika katsoa totuutta silmiin ja todeta, että nyt on aika hakeutua päivätyöhön?

Minulle työ on paljon muutakin kuin säännöllinen palkka tilille. Haluan voida sanoa, että nautin työstäni, haluan mennä töihin aamuisin ja koen onnistuvani työssäni. Siksi en edes harkitse siirtoa pois sosiaalialalta. Siellä minä tunnen olevani vahvoilla. Olisiko minusta päiväkotiin? Lähihoitajan koulutus pätevöittää minut lastenhoitajaksi. Harmi vain, että heistäkin on hirvittävää ylitarjontaa. Eikä minulla ole kovin tuoretta työkokemusta siltä puolelta, vaikka työkokemusta varhaiskasvatuksesta löytyykin. Vaan jäänen pahasti kakkoseksi heille, jotka ovat opiskelujensa jälkeen tehneet koko ajan työtä päiväkodeissa – suurin osa opiskelukavereistani noilta lähihoitajavuosilta on edelleen vailla vakipaikkaa. Moni on jo vaihtanut alaakin, koska töitä ei vain saa.

Sitten taas lastentarhanopettajista on huutava pula miltei kaikkialla Suomessa. Havittelen sosionomin papereita ja olen ensimmäisen vuoden opinnot raapinutkin kasaan avoimen ammattikorkean puolella. Vaan onpahan muuten vaikea päästä kouluun sisälle! Tänäkin vuonna hakijoita reilusti yli tuhat, kokeeseen ja haastatteluun otettiin 600 – 20 pääsee sisälle ja aloittamaan opinnot. Ei, minä en edes hakenut, koska seuraava etappi on kotona omien lasten kanssa.

Suurin syy tähän hakijoiden määrään on tosiaankin nykyinen työtilanne. Töitä ei ole ja niillä joilla on, on kova kiinnipitely, ettei työ karkaa käsistä. Puhumme edelleenkin melko pienestä paikkakunnasta, emme Helsingistä. Hakijamäärät ovat siis todella suuria, kun miettii oppilaitoksen ja paikkakunnan kokoa!

Yliopistoon pääsisin helpommin ja oikeastaan haluaisinkin mieluiten sinne. Täällä ei vain ole yliopistoa. Lähin sellainen, jossa voisin opiskella haluamaani alaa, löytyy monen sadan kilometrin päästä. Edessä olisi siis muutto. Minullahan ei muuten ole mitään muuttoa vastaan, mutta... Asuntomarkkinat eivät vedä. Meillä on omistusasunto, jossa vielä riittää maksettavaa pankille. En usko, että saisimme kummoistakaan summaa talostamme juuri nyt, naapurustossa on ollut useampi talo myynnissä kuukausikaupalla. Eikä meillä mitenkään olisi varaa maksaa sekä asuntolainaa että vuokraa.

Talon lisäksi miehelläni on vakituinen työpakka täällä. Kuten sanottua, ne joilla vielä töitä on, pitäkööt kynsin ja hampain niistä töistä kiinni. Minun opiskeluni yliopistossa tarkoittaisivat hyppyä täydelliseen tuntemattomaan ilman minkäänlaista turvaverkkoa. Näin me olemme mieheni kanssa jo kerran tehneet, silloin kun olimme vielä nuoria ja erityisesti lapsettomia.

Noh… Onneksi minulla on aikaa vatvoa näitä ajatuksia rauhassa ja tarkkailla, millaiseksi tämä työtilanne muodostuu. Hyvältä se ei näytä, se on varmaa. Nykyinen SSS-hallitus ei nauti meikäläisen henkilökohtaista luottamusta ja mielestäni he yrittävät sitkeästi perse edellä puuhun.

On kuitenkin todettava, jälleen kerran, että meidän perheemme on onnekas. Vaikka taloutemme onkin tällä hetkellä varsin tiukoilla, meillä sentään on toisella vanhemmalla vakituinen työpaikka. Meillä on katto pään päällä, autot alla kulkemista varten ja terveet lapset. Ja rakkautta, sitä meillä riittää! <3