Moni odottaja varmasti tunnistaa tämän kertomukseni kauhut. Havahdut siihen, ettei vatsassa elelevä pieni ihmisen alku ole ilmoitellut itsestään hyvään toviin. Päätät jäädä kuulostelemaan siinä arkisten touhujesi lomassa. Ei vieläkään mitään. Tönit vatsaa silloin tällöin. Pelko alkaa nostaa päätään. Kohta et pysty enää ajattelemaan muuta vaan asetut aloillesi, tartut lasilliseen makeaa mehua ja tönit vatsaa hieman kovakouraisemmin. Huhuu?

Ei vieläkään mitään. Kauhu kuvaa tunnettasi paremmin kuin pelko. Kaikki mahdolliset pahimmat vaihtoehdot risteilevät päässäsi. Ahdistut. Et löydä hyvää asentoa. Alat pyörittää vaihtoehtoisia toimintatapoja päässäsi. Juot lisää makeaa mehua. Syöt palan tai kaksi suklaata. Ravistelet vatsaa. Haloo nyt!!

Puolentoista tunnin kuluttua olet jo kauhusta suunniltasi. Jaat pelkosi miehesi kanssa, joka myös huolestuu. Pitäisikö soittaa synnytyssairaalaan? Pitäisikö sinne ehkä jo lähteä? 

Onhan meillä kotidoppler. Jos sillä kuuntelisi sykkeet ennen kuin soittaa tai lähtee mihinkään. Jotain osviittaa. Rukoilet (olit uskonnollinen tai et, tässä vaiheessa rukoilet) että vauva liikkuisi. Että se antaisi itsestään elonmerkin. Että sykkeet kuuluisivat.

Et löydä sikiön sykkeitä. Haravoit alavatsaa kotidopplerin kanssa. Kyyneleet puskevat silmiisi, mutta niille ei ole aikaa. Ei nyt. Nyt on toimittava. Mies tarttuu kotidoppleriin ja alkaa haravoida vatsaa. Et voi katsoa miestäsi, et oikeastaan mitään. Keskityt lähinnä hengittämiseen ja äänettömiin rukouksiisi. Jossain vaiheessa mutiset miehellesi, ettei tämä nyt näin voi päättyä. Ei se voi kuolla, ei enää tässä vaiheessa. Me päästiin jo näin pitkälle.

Sitten ne kuuluvat. Sykkeet. Vauva vatsassa liikahtaa, potkaisee sitä tutkivaa anturia. Menetkös pois siitä, täällä nukutaan. Voisit itkeä onnesta. Voisit uhrata elämäsi mille hyvänsä jumalalle, joka äsken kuuli rukouksesi ja antoi lapsesi olla elossa.

Tämän tylyn herätyksen jälkeen sikiö aloittaa tutun jumppansa. Potkii, kääntyilee ja huitoo käsillään. Harvoin on odottava äiti niin onnellinen, niin helpottunut - ja silti yhä kauhusta kankea. Jokainen liike lasketaan, merkitään älypuhelimeen ladattuun applikaatioon. Rukoukset alkavat vähitellen hiipua, mutta yhä ne ovat mielessäsi.

Tästä tulee arkea. Sikiö on niin pitkiä aikoja hiljaa, aivan paikoillaan, ettet voi olla huolestumatta. Sekä sinun että miehesi hermot ovat riekaleina. Eihän tästä nyt näin tule yhtään mitään! Jotain on tehtävä. Nyt on saatava faktaa siitä, onko tämä ihan normaalia vai onko tähän suunnattomaan huoleen oikeasti syytä ja aihetta.

Näin meillä elettiin vielä muutama viikko sitten. Jokapäiväinen show siitä, liikkuuko vauva. Hetkellinen helpotus, kun liikelaskentaan tuli kymmenen tai useampi liike. Lopulta mies teki päätöksen minun puolestani. Nyt ihan oikeasti soitat sinne neuvolaan ja varaat ajan! Niin minä sitten tein.

29.6 kävin neuvolassa purkamassa huoleni - ja mieheni huolen - siitä, kun tämä meidän masuvauvamme ei liiku. Voi olla tuntikausia aivan hissukseen. Vuorokauden aikana kyllä jossain vaiheessa saadaan se kymmenen liikettä kasaan, joskus varsin lyhyessäkin ajassa. Yleensä iltasella. Mutta ei kumpikaan meidän edellisistä lapsista ole ollut näin liikkumatonta, näin rauhallista sorttia. Onko tämä normaalia?!

Kyllä, se on aivan normaalia. Ei aivan tavallista, mutta normaalia. Se riittää, kun liikelaskentaan saa sen kymmenen liikettä kerran vuorokaudessa. Jos tapahtuu äkkinäinen muutos, että aiemmin erittäin liikkuva sikiö lopettaa liikkumisen ja muuttuu laiskaksi, se voi olla hälyyttävää. Mutta tässä meidän tapauksessamme muutos ei ole ollut äkillinen. Joten ei syytä huoleen. Terveydenhoitaja kuunteli sykkeen, 150. Normaalia.

Kylläpäs minä helpotuin. Tai ainakin osittain. 

Tämän tapahtuessa raskausviikkoja oli kertynyt 32 +2. En malttaisi enää odottaa, että saan tämän vauvan syliini!