Nyt, kun synnytyksestä on kulunut peräti puolisentoista kuukautta, pystyn jo hymähtämään lievästi huvittuneesti niille kaikille peloille ja huolille, joita päässäni pyöri ennen synnytystä. Raskauden pitkittyessä reilusti yli lasketun ajan, tämän voin myöntää, oli psyyke melkoisella koetuksella. Syyttäkö? No jaa.

On normaalia, jopa tavallista, että odottaja käy mielessään lävitse kaikki mahdolliset kauhuskenaariot odotuksen loppupuolella. Jos näitä huolia ruokitaan pienilläkin tiedonmuruilla, jotka pahimmassa mahdollisessa tapauksessa viittaavat ongelmiin... 

Vaikka kuinka yritin työntää kaikki synkät ajatukset pois mielestäni, en siihen koko aikaisesti kyennyt. Vointini huononi huomattavasti lasketun ajan lähestyessä ja suuri osa päivistä meni sohvalla istuskellen - siinä oli totisesti aikaa murehtia! Mietin yhä uudestaan ja uudestaan kaikkia raskauden aikana ilmenneitä ongelmia, alun verenvuotoa aivan erityisesti, mutta myös sikiön vähäistä liikkumista ja pienikokoiseksi arviointia. Niitä ongelmiahan oli oikeasti todella vähän ja niistäkin kaikki verenvuotoa lukuunottamatta liittyivät minun vointiini. Sikiön vähäinen liikkuminen oli sitten kuitenkin vain temperamenttipiirre, ei oire. 

Kuten jo ennen synnytystä kirjoitin, kävimme mieheni kanssa lävitse niitä huonoja vaihtoehtoja, mutta yritimme (etenkin mies yritti) aina päättää keskustelut pohtien kaikkia niitä positiivisia asioita, joita edessä oli. Ainoastaan yhtä asiaa emme kumpikaan saattaneet sanoa ääneen: Mitä jos vauva kuolee ennen kuin edes syntyy. Tai heti syntymänsä jälkeen. Tai synnytyksen aikana. 

Hieman ennen meidän laskettua aikaa tuttavapiiriäni kohtasi suuri suru. Kaverini kolmikuinen vauva löytyi yöllä elottomana pinnasängystään. Meillä oli lasketut ajat hyvin lähekkäin, mutta kaverini vauva syntyi jo ennen juhannusta. Merkittävän ennenaikaisena siis. Hän oli kotiutunut vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, terveenä ja hyvinkasvavana vauvana. Kun meidän laskettu aikamme oli lauantaina, kaverin vauvan hautajaiset olivat sunnuntaina. Tämä kokemus kummittelee mielessäni ajoittain yhä, mutta etenkin ennen vauvan syntymää en voinut olla ajattelematta asiaa. 

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kenellekään luvata mitään ja kaikki on menetettävissä milloin tahansa. Ainoastaan yksi pysyy: Rakkaus. Takerruin siihen ajatukseen henkeni kaupalla viimeisinä päivinä. Mitä ikinä tapahtuisi, olen rakastanut pientä vauvaani äärettömän paljon ja olisin valmis tekemään mitä hyvänsä hänen eteensä. Sen enempää en voinut tehdä, vain rakastaa. Ja toivoa. Voi, kuinka minä toivoinkaan!

Samaan aikaan kun valaa itseensä uskoa terveestä vauvasta, joka syntyy ilman suurempia ongelmia, kävin läpi niitä muita vaihtoehtoja. Valmistauduin siihen, ettei syntyvä lapsi välttämättä ole terve siinä mielessä kuin me useimmiten asian puhekielessä käsitämme. Oikeastihan esimerkiksi down-lapsi ei ole sairas. Hänellä on ominaisuus. Oli hyvin vaikeaa ja raastavaa jakautua sillä tavalla kahtia. Toisaalta minun oli pakko uskoa kaiken käyvän parhain päin, toisaalta myös ikävä todellisuus piti ottaa huomioon.

Mutta kun asian oli saanut tehtyä itselleen selväksi, alkoi viimein helpottaa. Kun ymmärsin, että myös kehitysvammaisen lapsen syntyminen on kaiken kääntymistä parhain päin, saatoin jo melkein rauhoittua. Edelleen mielessä kummitteli pelko siitä, ettei vauva selviä elossa syliin saakka.

Kaikki nämä päässäni vellovat ikävät ajatukset vaikuttivat luonnollisesti minun mielialaani ja jaksamiseeni. En ollut likikään niin hyvä äiti kahdelle pojalleni noina synnytystä edeltävinä päivinä kuin mitä olisin halunnut olla. Selitin heille uudestaan ja uudestaan, miksi äiti on niin kenkulla tuulella ja yritin tottakai olla oma itseni aina, kun siihen suinkin oli energiaa. Onneksi mies oli lomalla ja saattoi pelastaa koko meidän arkemme. On se vaan uskomaton mies! Pyörittää arkea, huolehtii kahdesta pojasta ja sen lisäksi vielä hoitaa viimeisillään raskaanaolevaa vaimoaan JA kestää vaimon kiukkukohtaukset, itkut ja raivarit. Mainitsin hänen ollaan lomalla... Niin, hän ei siis käynyt työpaikalla tuona aikana.

Lopulta tätä vauvaa synnytettiin nelisen viikkoa. Supistukset alkoivat, kun raskaus oli edennyt viikolla 37 ja raskaus oli täysiaikainen. Ja ne jatkuivat etenkin yöaikaan aina siihen saakka, kunnes synnytys sitten ihan oikeasti käynnistyi ja vauva syntyi. Ei liene yllättävää, että olin myös fyysisesti aivan lopussa, kun viimein pääsimme tositoimiin. Öisin en saanut nukuttua supistuksilta, päivisin en ehtinyt tai pystynyt lepäämään kuin ajoittain. 

Mutta itse synnytys onkin jo aivan oma tarinansa :)