Enpä muista jännittäneeni yhtäkään aikaisempaa ultraäänitutkimusta samalla tapaa kuin eilistä!

Eilen 3.2 oli siis ensimmäinen ultra ja toinen raskauden virstanpylväs on näin ollen saavutettu ja ohitettu. Pelkästään keskussairaalaan pääseminen oli tällä erää harvinaisen epävarmaa ja vielä epävarmempaa se, millä kokoonpanolla sinne oltaisiin menossa. Etukäteen oli suunniteltu, että lapset menevät mummolaan ja me lähdemme miehen kanssa yhdessä keskussairaalaan. Vaan eihän se tietenkään niin yksinkertaista ole...

Aivan ensimmäiseksi miehen oli järjesteltävä omat työasiansa niin, että hänen ylipäänsä oli mahdollista päästä mukaan. Seuraavaksi oli mietittävä, miten kulkeminen hoidettaisiin. Matka keskussairaalalle kestää tunnin verran ja pitäisi olla aikaa myös etsiä parkkipaikka, kävellä äitiyspoliklinikalle ja ilmoittautua ilman hirvittävää kiirettä. Matkaan oli siis lähdettävä ajoissa. 

Lopulta päätimme, että mies menee normaalisti aamulla töihin omalla autollaan ja minä sitten haen hänet lapset mummolaan vietyäni omalla autollani. Miehen auto seisoi sitten päivän työpaikan pihassa, mistä se iltasella haettiin ja ajettin peräkanaa kotiin. 

Vaan sitten tuli tämä lumiongelma... Toissayönä satoi valehtelematta 30cm lunta ja tiet olivat luonnollisesti melko tukossa. Aurat pörräsivät minkä kerkesivät, mutta etenkin täällä maalla jää paljon pikkuteitä aurauslistan jälkipäähän. Ei sillä että valittaisin. Täällä monella on oma traktori tai mönkijä, jolla pystyy ainakin pahimmat kinokset lykkimään ja ihan vain naapurien ystävällisyyden vuoksi meilläkin on usein paremmin aurattu kotitie kuin kunnan hoitamat isot tiet konsanaan. Mutta matka-aikaan loputon lumen tulo vaikuttaisi...

Lopulta lähdimme lasten kanssa matkaan kymmeneltä aamulla, jotta ehdimme mieheni kanssa keskussairaalalle yhdeksi iltapäivällä. Suurimman osan tuosta ajasta minä istuin ratin takana. Juutuin vain kolmesti kinoksiin! Onneksi autossa kulkee aina mukana lumilapio, jolla teitä sai lapioitua auki pahimmista tukospaikoista, minne tuuli oli lunta kasannut.

Ehdimme ajoissa keskussairaalalle ja parkkipaikkakin löytyi yllättävän kivuttomasti. Ei muuta kuin ilmoittautumaan ja sitten wc:n kautta odottelemaan omaa vuoroa. Jännitys oli odotushuoneessa kova ja höpisin miehelle kaikkea jonninjoutavaa pitääkseni itseni edes kutakuinkin rauhassa. 

Muutaman minuutin odottelun jälkeen kätilö kutsui tutkimushuoneeseen. Käytiin läpi minun perustiedot ja kätilö tarkisti, että allergiat, ruoka-ainerajoitukset ja muut sellaiset ovat ajantasalla. Olivathan ne. Hyvin oli tieto kulkenut neuvolasta äitiyspoliklinikalle. 

Niin monen ultraäänitutkimuksen, parin synnytyksen, monien gynekologikäyntien ja ties minkä jälkeen minua ei pahemmin enää vaivaa riisuutua ja käydä jalat levälleen tutkimuspöydälle. Eihän se toki miellyttävää ole, mutta nykyisin on vaikea muistaa, miksi se ensimmäinen gynekologikäynti hävetti ja jopa pelotti niin valtavan paljon.

Aluksi kuvattiin vatsanpeitteiden päältä. Se tunne, kun kuvaruutuun tulee ihan selvä pieni ihmisen alku, on täysin sanoinkuvaamaton! Siristelin silmiäni nähdäkseni kaiken ja ymmärtääkseni näkemäni mahdollisimman hyvin. Siellä se oli, minun pieni ihmeeni. Sitten mielessä pyörikin vain "onhan kaikki hyvin, onhan kaikki hyvin..."

Kätilö napsi kuvia, etsi parempia kuvakulmia... Ei pahemmin puhunut mitään. Sitten siirryttiin vaginaaliseen ultraukseen ja taas etsittiin kuvakulmia, napsittiin kuvia... Mittoja otettiin, mutta edelleenkään kätilö ei juuri ääntä päästänyt. Kysyi vain jossain vaiheessa, sattuuko tutkimus minuun. Ei sattunut, oli vain epämiellyttävää.

Lopuksi jatkui vatsanpeitteiden päältä ultraaminen. Nyt alkoi kaikki mahdolliset mitat ja tutkimukset olla kasassa ja viimein kätilökin alkoi puhua. Olin jo miltei varma, että uutiset eivät ole hyviä, koska hiljaisuutta oli kestänyt niin pitkään. Toisaalta en itse ollut nähnyt vielä mitään kovin hälyttävää ruudulla, olin bongannut kaikki jäsenet, asiaankuuluvat aivolohkot, selkärangan... Ja sitten kätilö alkoikin luetella kaikkea tutkimaansa ja että kaikki näytti prikulleen siltä, miltä pitikin! 

Vasta siinä vaiheessa taisin vasta uskaltaa kunnolla hengittää. Helpotus oli suuri ja onnentunne vielä suurempi. Hetki siinä kuunneltiin vielä pienen sydämensykettä ja siinä kohtaa meinasi jo kyyneleet nousta silmiin.

Vihdoinkin sitä uskaltaa olla täydellä tunteella raskaana ja alkaa odottaa elokuussa syntyvää Kolmosta! Meidän Kuopuksesta on tulossa Keskimmäinen ja Esikoisesta tuplaisoveli. Voi tätä onnea!

Seuraavaksi voidaankin alkaa miettiä, miten asiasta kerrotaan lähipiirille. Appivanhemmille kerrottiin heti, kun sairaalareissulta palauduttiin. Appiukon ensimmäinen kommentti ulko-ovella olikin "kerro heti!". Olivat pirulaiset arvanneet jo. Siinä tuli mummolle kyyneleet silmiin, kun katseli Kolmosen ensimmäisiä kuvia, jotka ultrasta mukaan saimme. 

Myös pojat tietävät nyt, että äidin masussa on vauva ja että he ovat saamassa pikkuveljen tai -siskon. Esikoinen otti uutisen vastaan aivan innoissaan ja onkin kysellyt jo monta kertaa, milloin se syntyy. Kuopuksen oli aluksi hieman vaikea asiaan suhtautua eikä reagoinut aluksi mitenkään. Alkuillasta alkoi kuitenkin Kuopuskin innostua ja tiedonjano oli suuri. Kysymyksiä tulvi ja molemmat pojat ovat ainakin tällä hetkellä mielissään uutisesta. Esikoisen reaktion osasimmekin miehen kanssa arvata, mutta Kuopuksen positiivinen suhtautuminen on ollut iloinen yllätys.

Saas nähdä, joutuuko tässä lopulta itse kertomaankaan mitään vai hoitavatko suurisuiset lapset tämän juoruamisen aivan oma-aloitteisesti :)