Jep, taas tämä aihe. Sattumoisin pyörii aikalailla tuolla päässä ja ajankohtaisuus lisääntyy päivä päivältä. Toinen polttava aihe on synnytys ja aivan varmasti saatte siitäkin lukea vielä useamman postauksen. (paljastettakoon tässä kohtaa hauska yksityiskohta kirjoittajan tämänhetkisestä tilanteesta, jossa alavatsaa polttelee varsin kipakasti, mutta vielä hyvinkin epäsäännöllisesti)

Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, minulla on takana yksi imetyspettymys, jota seurasi onnistunut korvikeruokinta sekä yksi erittäin onnistunut puolitoistavuotinen imetyskokemus. Sekin on jo tullut todettua, että jos vain voisin yksinkertaisesti valita, imetänkö vai ruokinko pullolla, valitsisin vailla pienintäkään epäilystä imetyksen. Harmi, ettei tätä(kään) asiaa voi valita vaan on elettävä kunkin tilanteen mukana parhaalla mahdollisella tavalla.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ottaa mukaan mieheni perspektiivin, toki minun kirjoittamanani. Miestäni kun ei kiinnosta suoraan jakaa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ulkopuolisten kanssa. On kylläkin antanut minulle luvan avautua aiheesta täällä, omassa blogissani.

Mieheni on siis myötäelänyt yhden imetyspettymyksen ja sitä seuranneen onnistuneen korvikeruokinnan sekä yhden puolitoistavuotisen, erittäin onnistuneen imetyskokemuksen. Hänellä on siis niin ikään kokemusta molemmista vaihtoehdoista.

Sanotaan, että pulloruokinta on isän kannalta hyvä asia. Että isä ja vauva pääsevät näin luomaan aiemmin omaa sidettään äidistä riippumatta. En ymmärrä, miten ruokinta millään tavalla edistää tai estää siteen muodostumista. On aina isän itsensä asia ottaa oma roolinsa lapsen elämässä ja luoda suhde häneen. Riippumatta siitä, miten lapsi ruokitaan. Jos oletetaan, että pulloruokinta olisi avain onnistuneeseen isä-vauva-suhteeseen, tullaan samalla oletetuksi, ettei äiti-vauva-suhde voi olla täydellinen ilman imetystä.

Tottakai imetys on paljon muutakin kuin ruokintaa. Sehän siinä on yksi parhaista tekijöistä! Imetys on samalla läheisyyttä, turvallisuutta, hoivaa ja hellyyttä. Mainitkaa näistä edes yksi, joka olisi riippuvainen imetyksestä. Mainitkaa yksi, jota vanhempi ei kykena antamaan ilman, että ruokkii lasta samalla. Mieheni ja Esikoisen suhde on todella hyvä ja läheinen - mutta sillä ei ole mitään tekemistä pulloruokinnan kanssa. Samoin mieheni ja Kuopuksen suhde on todella hyvä ja läheinen - jälleen kerran täysin riippumatta siitä, että Kuopus suorastaan asui tissillä jossain vaiheessa.

Isän ja vauvan suhde syntyy läheisyydessä, kontaktissa, yhdessä olemisessa. Aivan niin kuin kaikki muutkin suhteet. Mikään suhde ei vaadi ruokintaa ollakseen hyvä, turvallinen ja rakastava. Toki ruokinnalla on merkityksensä hoivasuhteessa, mutta ihanko oikeasti joku kuvittelee ensimmäisen puolen vuoden ruokintatavan olevan jonkinlainen määrittävä tekijä koko loppu elämän kestävässä suhteessa?

Jos joku ei jo ymmärtänyt, tässä perheessä ei todellakaan uskota siihen, että pulloruokinta olisi oleellinen osa vanhemman ja vauvan vuorovaikutussuhdetta. Oleellista on, että vauva saa riittävästi laadukasta ravintoa JA hellää huolenpitoa. Tapahtuivat nämä sitten erikseen tai yhdessä. On tosin vielä kyseenalaistettava sekin, kuka kumma syöttää vauvaa tuttipullolla luomatta katsekontaktia, lepertelemättä, silittelemättä... Tällainen vanhempi olisi luultavasti aivan yhtä vähäisessä kontaktissa vauvaan, vaikka vanhemman tissi sattuisikin olemaan vauvan suussa.

Mieheni ei siis haikaillut itselleen vauvan ruokintamahdollisuutta Kuopuksen vauva-aikana. Hän kyllä muutoin osallistui erittäin aktiivisesti vauvan hoitoon ja oli läsnäoleva isä alusta saakka. Aivan niin kuin hän on tänäkin päivänä, molemmille pojilleen.

Olemme puhuneet imetyksestä paljon lähiviikkoina mieheni kanssa. Hän tulee kuitenkin olemaan se, joka mahdollistaa minun imetykseen keskittymiseni ja se, joka kantaa minulle ämpärikaupalla vettä juotavaksi. Mieheni on kiinnostunut imetyksestä ja siihen mahdollisesti liittyvistä haasteista. Hän on kiinnostunut keinoista selvitä eteen tulevista ongelmista ja niiden ennaltaehkäisystä. Hän on kysellyt oma-aloitteisesti paljon ja pohtinut asioita imetykseen liittyen. Tietoa hän ei aiheesta muuten hae, mutta ei sellaiseen ole tarvettakaan. Miksi mieheni menisi ensisijaisesti kyselemään asioita googlelta, kun hän voi ottaa asian puheeksi kanssani ja me yhdessä voimme asiaa pohtia?

Mieheni tukee tulevaa imetystä täysin. Terveydenhoitoalan ammattilaisena hän tietää varsin hyvin, mitkä ovat imetyksen hyödyt niin äidille kuin vauvallekin. Hän kannustaa minua ja rohkaisee luottamaan itseeni. Hän ilmaisee hyvin selvin sanoin, kuinka tärkeänä hän pitää sitä, että minä saan imettää niin kauan kuin haluan.

Ja sitten se, mikä monia mietityttää imetyksessä ja parisuhteessa - tai siis näiden keskinäisessä suhteessa. Miten mies kokee naisen rinnat silloin, kun niiden ensisijainen tehtävä on toimia vauvan ruokkijana? Aivan varmasti tämä on miehestä riippuvaista, mutta itse määrittelen kyllä sivistyneen miehen muun muassa sen kautta, miten hän kykenee ymmärtämään rintojen todellisen tehtävän. Eikä taaskaan kannata turhaan käsittää väärin. Minusta on ihanaa, kun mieheni kokee rintani kiihottavina, ovathan ne luonnostaan naisen erogeeninen alue (tosin mikäpä ei oikein kosketettuna ole!). Nautin siitä, miten mieheni kiihottuu rinnoistani ja miten hän pitää niitä kauniina. Silti se ei poista sitä tosi seikkaa, että pääsääntöisesti naisella on tissit vauvaa varten.

Imetyksen aikana minun on vaikea nauttia rinnoistani seksuaalisesti. Mieheni taas ei ole. Toki hänenkään ei tee mieli nuoleskella ja imeä niitä, mutta edelleen hän mieltää ne seksuaalisiksi ärsykkeiksi. Minusta se on ihanaa! Huolimatta siitä, että ainakin Kuopuksen varhaisina elinpäivinä minä liikuin kotona lähinnä ilman paitaa, tissit vilkkuen (ei mitenkään eroottisesti esillä ollen) ja niiden iho-ongelmista valittaen, mieheni kykeni innostumaan rinnoistani silloin, kun sen aika oli. Todellakaan en arvostaisi, jos mieheni kyyläisi himokkaasti ilmehtien rintojani niiden ollessa vauvan suussa, mutta kahden kesken suihkussa rintojen romanttismielinen hyväily ja ihailu kyllä hivelivät omanarvontuntoa ja ylläpitivät naiseutta.

Mieheni myös tietää sen, että minulle rinnat muuttuvat jossain määrin varsin epäseksuaalisiksi etenkin imetyksen alkuaikoina. Hän kunnioittaa tätä eikä yritä muokata ajatusmaailmaani millään tavoin. 

Kuitenkin minun - imetysfanaatikoksi leimatun hörhön - on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka esimerkiksi julkaisevat kuvia rinnoistaan imetyksen aikana. Siis julkaisevat. Netissä. Kaikkien nähtäville. Imetyskuvat ovat kerraan hellyyttäviä ja niiden julkaisussa en näe kerrassaan mitään kummallista. Kunhan se vauva tosiaankin on siinä tissillä. Mutta paljon näkee kuvia, joissa rinta on paljaana ja vauva puuhaa siinä tissin vieressä omiaan. Öh...?

Olenko ahdasmielinen, kun en ymmärrä tätä? Mahdollisesti, ehkä jopa luultavasti. Toisaalta eipä ole minun asiani, millaisia kuvia toiset itsestään nettiin laittavat enkä koskaan ole kokenut tarvetta tätä tällaiselle ihmiselle itselleen sanoa. Ihmettelen kuitenkin. Se rinta varmasti tuntuu - etenkin imetyksen alussa - hyvin epäeroottiselta ja sen esittely luonnolliselta. Mutta entäpä imetyksen päätyttyä? Miltä tuntuu vuosi tai kaksi imetyksen jälkeen tajuta, että on ladannut nettiin kuvia omista paljaista rinnoistaan?

En tiedä enkä suoraan sanoen halua koskaan sitä tunnetta kokea. Jos se edelleen tuntuu kuvan julkaisijasta hyvältä, ok. Sittenhän mitään ongelmaa ei ole. Itse vain luultavasti havahtuisin häpeämään ja toivoisin voivani peruuttaa tekoni. Huomatkaa, että puhun nyt vain omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani. En tuomitse muiden tissikuvia, en missään nimessä. Ihmettelen vain.

Olemme keskustelleet mieheni kanssa tästä ilmiöstä ja kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos minä julkaisisin moisen kuvan vaikkapa Facebookissa. Mieheni naurahti ja totesi, ettei hän minua voi estää, mutta ei se hyvältä tuntuisi. Mainittakoon, että myös mieheni on julki-imetyksen kannattaja eikä tosiaan näe siinä vauvan julkisesti ruokkimisessa sen enempää mitään pahaa kuin eroottistakaan. Ja varmastikaan häntä ei häiritsisi piiruakaan, jos julkaisin kuvan, jossa vauva on tissillä eli tissiä näkyisi samoin kuin julki-imettäessäkin - käytännössä ei siis juuri lainkaan. 

Imetys herättää tosiaankin suuria ja monenlaisia tunteita. Melkeinpä kaikilla on siitä jokin mielipide, jos vähän pengotaan. Minä olen saanut kuulla hyvin vähän minkäänlaista kommenttia omista imetystottumuksistani, mutta minusta on hienoa, että mieheni olisi tarvittaessa valmis puolustamaan minua ja mielipiteitäni. Hän osaisi myös perustella valintamme perheenä ja toisaalta jättämään arvostelut omaan arvoonsa.

Liian usein saan kuulla, miten tuoreelle äidille lauotaan ihan hirveitä kommentteja imetyksestä, miten häntä ja hänen rintojaan epäillään, miten valintoja arvostellaan ja rohkaistaan tekemään toisin. Liian usein näissä kertomuksissa mukana on puoliso, joka ei saa suutaan auki puolustaakseen lapsensa äitiä. Pahimmassa tapauksessa puoliso itse on se pahin epäilijä, syyllistäjä... Heille kaikille haluaisin antaa kokemuksen siitä, mitä itse olen saanut. Kokemuksen miehestä, joka aidosti tukee, kannustaa ja rohkaisee imetyksessä.

Vähintäänkin haluaisin itse voida jotenkin tukea, kannustaa ja rohkaista heitä. Olen alkanut vakavasti harkita imetystukiäitiyttä...

Edelleen sanon, että on jokaisen äidin ja perheen valinta, miten vauvan ruokinnan hoitaa. Toivon, ettei kenenkään korvikkeita antavan äidin tarvitse kantaa syyllisyyttä tai epäonnistumisen tunteita valinnastaan. Mutta toivon, että jokainen, joka haluaa imettää, saisi siihen asianmukaista ja riittävää apua ja ohjausta, jotta homma ei kaatuisi ainakaan tiedon puutteeseen.

Minun mieheni on valmis pullorumbaan, jos tämä siihen menee. Me vain toivomme, että imetys onnistuisi tälläkin kertaa :)