Ystävänpäivä on mielestäni turhin kaikista turhista juhlista. En ole koskaan ymmärtänyt, miten sellaisella päivällä voisi olla jotakin merkitystä ihmisen elämässä. Joskus nuoruudessa se toki oli hyvä tekosyy pyytää toista treffeille. Mihinkään muuhun siitä ei ole.

Eniten minua ihmetyttää vakiintuneiden pariskuntien ystävänpäivästä villiintyminen. Ja kuten arvata ehkä saattaakin, suurimmaksi osaksi villiintyjinä ovat naispuoliset suhteen osapuolet. Ystävänpäivään liitetään odotuksia, toiveita, jopa vaatimuksia. Ja auta armias, jos ei puoliso sitten muista, tajua tai muuten vain kykene täyttämään näitä kaikkia.

Meillä on mieheni kanssa hääpäivä päällekkäin ystävänpäivän kanssa. Ja aivan sattumalta. Aikoinaan maistraatista aikaa varatessani en edes tajunnut, että 14.2 olisi jotenkin erityinen päivä. Meille se oli vain se päivä, jona meistä tulisi lain silmissä mies ja vaimo. 

Edes hääpäivän osuminen tähän ajankohtaan ei ole saanut minua hyppimään seinille ystävänpäivän lähestyessä. En minä välitä, vaikka mieheni unohtaa hääpäivämme. Saati, jos häneltä unohtuu jokin ystävänpäivän kaltainen turhake. Miksi näin? Koenko, että odotusten, toiveiden tai vaatimusten lataaminen tähän päivään olisi turhaa? Pelkäänkö joutuvani katkerasti pettymään, kun mies ei muista?

En. Minä en vain osaa ajatella meidän onnemme olevan sidottu päivämääriin tai ajanjaksoihin. Toki on ihana asia, että menimme naimisiin. Kunhan kymmenen vuotta kahden vuoden päästä täyttyy, saatamme pitää juhlat läheisillemme. Mutta minusta on niin paljon tärkeämpää muistaa toista ihmistä arjessa, osoittaa kunnioitusta ja rakkautta vähän ihan joka päivä. Mitä jos 14.2 minulla onkin huono päivä? Mitä jos toiselle osuu pitkä työvuoro? Entä jos kaikki sattuvat olemaan flunssassa tai vaikkapa vatsataudissa? 

En anna päivämäärälle arvoa, jotta minun ei tarvitse stressata sen orjallisesta muistamisesta. On aivan sama, vaikka juuri 14.2 me kävisimme riidan, kunhan siitä aikanaan selvitään. Asiat on otettava vastaan silloin, kun ne vastaan tulevat. Niitä ei pidä lähteä keinotekoisesti siirtämään vain, jotta jokin tietty päivä säilyttäisi puhtautensa. Tiedän monia, jotka kokisivat tulleensa syvästi loukatuiksi, jos puoliso kehtaisi sanoa jotakin poikkinaista hääpäivänä. 

Joskus mietin, millainen on tällaisten pariskuntien arjen arvostus. Uskon, että halu saada puolisolta erityistä huomiota tiettynä päivämääränä johtuu lähinnä tarpeesta tulla huomioiduksi. Kaikki me haluamme tulla huomioiduiksi! Jokainen nainen haluaa ainakin ajoittain tuntea olevansa prinsessa, sen yhden henkilön silmäterä ja rakkain kaikista. Mutta eikö tuo tarve tule täytetyksi ilman tiettyä päivämäärää?

Itse kaipaan paljon huomiota, hyvin paljon. Minulle ei ikipäivänä riittäisi, jos mies huomioisi minua neljästi vuodessa. Laskin nyt mukaan syntymäpäivän, hääpäivän, äitienpäivän ja ystävänpäivän. Minä kaipaan erityistä huomiointia miltei viikottain. Sellaista, että mies hellii, huomioi ja käyttää aikaansa minuun erityisen paljon. 

Entä sitten se yllätysmomentti? En halua tietää, milloin mies tuo minulle kukkapuketin tai lahjan. Senhän kuuluu olla yllätys! Olisi tylsää herätä aamulla ja tietää, että jaahas, tänään se mies tuo minulle jotakin. Huolimatta siitä, etten tietäisi, mitä on tulossa. 

Ja mitä niihin ystäviin sitten tulee... No ajattelen samalla tavalla heistäkin. En kaipaa yhtä erityistä päivää, jotta muistaisin arvostaa ystäviäni ja kertoa siitä heille. En myöskään itse halua tulla muistetuksi kerta vuoteen periaatteella. 

Toki on myös puolensa sillä, että sisäänpäin kääntyneet ja tuppisuiset ihmiset saavat tekosyyn edes kerran vuodessa sanoa, mitä ajattelevat. En vain itse kykene sellaisiin ihmissuhteisiin - oli kyse sitten parisuhteesta tai ystävyydestä - jossa kaikkinainen arvostus ja ilo toisen olemassaolosta jätettäisiin yhtenä päivänä muistettavaksi.

Minulle on yhdentekevää, miten kukakin ystävänpäiväänsä viettää. Toivon tietysti, kuten aina muutoinkin, että jokainen saa tehtyä omasta elämästään itsensä näköisen ja kokee olevansa onnellinen. Minä elän tällaista elämää, jossa juhlapäivät jätetään vähemmälle huomiolle, mutta arkenakin osataan pistää pidot pystyyn, ihan vain siitä syystä, että elämä on ihanaa ja ympärille on kertynyt rakkaita ihmisiä. 

Tänään minä vietän iltaa monen sadan kilometrin päässä rakkaasta aviomiehestäni. Odotan hänen kotiinpaluutaan ilolla, pieni ikäväkin vaivaa jo. Tiedän saavani maanantai-iltana kotiin väsyneen, reissussa rähjääntyneen miehen, jolla on säkki täynnä pyykkiä. Ja minä aion rakastaa häntä joka ikinen päivä kuin se olisi viimeinen, mutta pelotta kuin tietäisin kaiken jatkuvan ikuisesti.

Toivoisin kuitenkin, että ystävyys, rakkaus, kumppanuus ja arvostus näkyisivät kaikkien ihan jokaisessa päivässä. Tiedättekö miksi? Koska ajattelen teidän kaikkien ansaitsevan omat prinsessa- ja prinssihetkenne, yllättäin ja usein <3